Kivenpyörittäjän kiven sisuspa on kultaa

Kävimme tällä viikolla katsomassa Heikki Turusen Kivenpyörittäjän kylän Kontiolahden Kanavateatterissa. Esitys oli tämän kesän viimeinen. Viimeinen se oli laatuaan myös siinä mielessä, että kesäteatterikauden päätyttyä alkaa kanavalla remontti. Kanavateatteri saa uuden katetun katsomon ja vanha ratakiskoilla liikkuva katsomo jää historiaan.

Mutta asiaan, Kivenpyörittäjän kylä oli samalla kertaa sekä hauska, surullinen että vaikuttava.Myös ajatuksia herättävä; olin esityksen jälkeen hiljaa koko matkan Kontiolahdelta Joensuuhun.

Tarina lienee useille tuttu. Se kertoo Pekasta, joka palaa Ruotsista lapsuutensa maisemiin Jerusalemin kylään vaimonsa ja tyttärensä kanssa viikonlopuksi häihin. Jerusalem on kuihtuva kylä Pohjois-Karjalassa, ja kylän asukkaat yrittävät pärjätä muutosten kourissa. Pekka tapaa Jerusalemissa entisen rakkaansa, Ritvan, jota kohtaan hänellä on vahvoja tunteita, joihin Ritva vastaa. Pekka ei myöskään halua enää takaisin Ruotsiin koppavan vaimonsa kanssa, hän on kaivannut jo kauan takaisin Jerusalemiin lapsuutensa kotiin ja rakkaan Ritvansa luo. Koska Pekan nykyinen vaimo on esitetty kylmänä ja välinpitämättömänä lähes näytelmän loppuun asti, huutaa romantikon oikeustaju: tee Pekka kuten sydän sanoo, jää Jerusalemiin asumaan kotitaloasi Ritvan kanssa ja veistele veneitä henkesi pitimiksi.

Tarinassa on kuitenkin muutama mutta. Ritvakin on tahollaan naimisissa, ja Pekalla on tytär, jota hän rakastaa. Lopulta Pekan Meeri-vaimokin heltyy melkeinpä inhimilliseksi Pekkaa kohtaan ja omalla tavallaan tunnustaa rakastavansa miestään. Näinpä Pekka hautaa haavensa, tyytyy osaansa ja lähtee Meerin ja tyttärensä kanssa takaisin Ruotsiin. Rakkaus ei voittanut, vai voittiko sittenkin? Hämmentävää. "Itkua ja naurua, ruusua ja rosoa..."

Todellakin, ohjaaja Maria Sarkkisen sanat "itkua ja naurua, ruusua ja rosoa" kuvaavat mainiosti niin Kivenpyörittäjän kylää kuin Kanavateatterin esitystä - myös katsojien tunneskaalaa näytelmän aikana.

Tarina kertoo kaipauksesta, surusta, traumasta, sairaudesta, mutta myös ystävyydestä, rakkaudesta ja elämän pienistä iloista. Kuitenkin päällimmäiseksi mieleeni jäävät haudatut haaveet ja alistuminen "kohtaloon". Mietityttämään jää jälleen kerran myös erilaisuus ja samanlaisuus, ihmisten hyväksyminen sellaisina kuin he ovat. Tarinassa Konttiukko Eljas toteaa hyvin, että kauempaa katsottuna meistä jokainen on kivenpyörittäjä, kuka mitäkin kiveä vaan pyörittää. Kuka kulkee päivästä toiseen töihin ja töistä kotiin, kuka pyörii minkälaisen navan ympärillä. Kivenpyörittäjä-Tuomas on karsinut kaiken muun pois, jolloin jäljelle jää vain kiven pyörittäminen.

"Kivenpyörittäjän kiven sisuspa on kultaa. Eiks ookki, Konttiukko? On se. Kanavateatterin konkari Terho Kuronen jatkaa siihen, että "Eikös kesäteatterin sisus olekin ihan oikeata teatteria. On se."

Linkit:
Kivenpyörittäjän kylästä Wikipediassa
Kontiolahden Kanavateatteri
Sallan lukupäiväkirjassa käsitellään Kivenpyörittäjän kylää. Suosittelen lukemaan!

Kuka tunnistaa, mikä on tämä kappale, joka oheisessa videossa soi? Videolle on päässyt myös itse kivenpyörittäjä.

P.S. Oli muuten yllättävän vaikeaa kirjoittaa tätä blogia. Aloitin, jatkoin, eksyin netin lukupäiväkirjoihin ja ja ja... Näin tuntuu olevan aina, kun kyseessä on ollut  koskettava elämys. Tuntuu vaan liian lattealta pukea kokemus sanoiksi.