Linnunradan laidalla kaikki häipyy on vain nyt

”Linnunradan laidalla on kertomus sirkusperhe Madiganien kipeästä sukupolvenvaihdoksesta. Se on tarina vallasta ja vahvuudesta. Heikkouksista ja täyteen mittaan kasvamisesta. Kun rakenteilla on rakas, rämä oma elämä ei keinoja aina kaihdeta. Räsymatossakaan ei vaalea raita erotu ilman tummaa.”
- ohjaaja Pia Lunkka

Kävimme Haminan kesäteatterissa katsomassa Linnunradanlaidalla-sirkusmusikaalin elokuussa 2012. Ilta oli upean aurinkoinen ja Haminan bastionin iso katsomo oli melkoisen täynnä. Jälkeenpäin kuulimme tuona iltana tulleen kesän yleisöennätyksen.

Musikaali on Tiina Puumalaisen käsikirjoittama ja Pia Lunkan ohjaama. Musiikki on Eppuja – paljolti mollivoittoisesti.

Menin sanattomaksi jo näytöksessä, ja olen sanaton nyt tämän tyhjän paperinkin edessä. Kuten joskus olen maininnut, on todella vaikea kirjoittaa teoksesta, joka on koskettanut. Mitkään sanat eivät tunnun tekevän oikeutta kokemukselle. Yritän kuitenkin.

Linnunradan laidalla -musikaalia kuvaavat adjektiivit näyttävä, koskettava, vaikuttava, kaunis, kamala ja ruma. Varmaa on vain muutos. Haluan siis sanoa, että yhteen esitykseen mahtuu koko ihmisen tunteiden kirjo; itkettää ja naurattaa sekä kaikkea siltä väliltä. Eikä kaikki ole aina sitä, miltä ensin näyttää.

Esitys on monin tavoin vaikuttava. Lauluroolit on annettu enimmäkseen osaaville laulajille, joita on mukava kuunnella. Paikoitellen musiikkikohtaukset saavat kylmät väreet juoksemaan villisti selkäpiitä pitkin. Kaikki kohtaukset on tehty ajatuksella, laulut eivät missään kohtaa puuduta, päinvastoin, vaikka Eput eivät olekaan suurin suosikkini musiikin saralla. Lavalla tapahtuu aina jotain, enemmän tai vähemmän koko ajan, mutta ei liikaa, vaan tyylillä. Välillä pienenkin tuntuisilla kommervenkeillä, kuten tynnyreiden rummuttamisella, on lisätty tehoa ja tunnelatausta kohtauksiin.

Tarina itsessään on helposti ennalta arvattavissa, mutta on myönnettävä, ettei se pätkääkään häiritse tätä teatterikokemusta, jonka suurin anti ei ole tarinankulku ja mihin se päätyy, vaan matkalla koetut tunteet.

Siinä missä yksi jos toinenkin tarinan hahmoista on välillä paha, ahne ja itsekäs, on jossain taustalla mukana aina joku hyväsydäminen, pyyteetön ja toisista huolehtiva ihminen. Upeita kohtauksia on paljon, mutta erityisesti mieleeni ovat jääneet seuraavat: kohtaus, jossa Regina avaa kassakaapin saaden hepulin sekä vanhan Madiganin eli Kingin kohtauksista se, jossa muistisairaus alkaa ottaa vallan Kingistä, sekä kohtaus, jossa King pääsee vihdoin vaimonsa luo.

”Vaikka aika täällä maan päällä ylitsemme ajaa emme täysin katoa silloinkaan…”

Homma toimii, upeeta, mahtavaa. Kiitos Haminan Teatteri!

P.S. Vielä on muutama näytös jäljellä, kannattaa ehdottomasti käydä piipahtamassa Linnunradan laidalla!

Haminan teatterin sivut: http://www.haminanteatteri.fi/

Vittiläine! Voihan vitin Vittiläine! Eli ruumiin ja sielun ravintoa Linnoituksen krouvin täydeltä

Kuvassa tsuhnanaaraat. Kuva by Teatteri KESY.

Vittiläine! Voihan vitin vittiläine!

Kävimme eilen Linnoituksen krouvissa syömässä illallisen ja katsomassa Teatteri KESY:n Vittiläisen! Esityksiin myydään Dinner & Show-paketteja, jotka sisältävät keittiömestari Ulla Liukkosen laatiman teatterimenun pöytiintarjoiltuna. Otimme testattavaksemme Lappeenranta-menun ja Lohimenun.

Lappeenranta-menuun kuului hiillostettua siikaa kermaisessa kalakeitossa ja Savitaipaleen Leipäveljien ruispatonkia, pääruuaksi hartaasti haudutettua karitsan paistia, sienillä höystettyä vehnänalkiorisottoa, rakuunaporkkanaa ja olutkastiketta. Jälkiruuaksi oli suklaakakku Rakuunan napilla, tervajäätelöä ja karpalomelba.

Lohimenussa oli alkuun salaatti Karjalan värein, punajuuripestoa, balsamicoa. Pääruuaksi savustettua Jäämeren lohta, Skånen perunaa, Remoulade-kastiketta, ja jälkiruuaksi Aleksandran Italialainen suklaakakku, vadelmakastike.

Ruoka oli kautta linjan hyvää. Yllätin itseni tykkäämästä olutkastikeesta. Itse asiassa syödessäni luulin nauttivani mietoa punaviinikastiketta. Sen suhteen ei tapahtunut yllätystä, että jälkiruuan tervajäätelö ei uponnut, vaikka pöytäseurueemme Jorma, Tero ja Marjukka kehuivat tervajäätelöä kilvan. Mikko söi minun jäätelöni ja totesi, että maistui Tervaleijona-karkilta.

Sitten oli teatterin vuoro. Esitys käynnistyi upeasti Sata kylpylää -kappaleella, joka ei varmasti jättänyt ketään kylmäksi, ja jatkui mielestäni illan lähes parhailla paloilla: kohtauksilla Lappeenranta - vanha venäläinen kaupunki ja Venäläinen nainen.

Vittiläisen sketseissä irvailtiin kevyesti Lappeenrannan nykymenolle, päättäjille, kaupunkisuunnittelulle, homekouluille, kylpyläkulttuurille, teekkareille, rakkaille naapureillemme venäläisille ja ennen kaikkea lappeenrantalaisille itselleen. Sivuosumaa saivat muskelit, lyhyet hameet, suomalainen nainen ja mies, naisten ajotaidot ja bimbot juontajat. Lappeenrantalaisia naurattavat yhteiset, arkiset ja tutut asiat, kollektiivinen Lappeenranta-henki valtaa Linnoituksen krouvin näytöksen aikana. Kyllä käsikirjoittajat Susanna Kauppi ja Minna Mänttäri osaavat!

Vähemmän yllättäen minua jälleen koskettivat oikeastaan eniten kohtaukset, joissa oli musiikkia. Musiikin soidessa ja laulun raikaessa kylmät väreet kulkivat selkäpiitäni pitkin, ja välillä läpi koko naisen.

Oli mielenkiintoista huomata, miten erilaisista sketseistä eri ihmiset syttyvät. Siinä missä vierustoverimme nauroivat itkijänaisille vedet silmissä, minä repeilin enemmän Lasten liikennelaululle. Kaupunkisuunnistusralli taisi olla enemmistön mieleen, sen verran hörähdyksiä se sai yleisössä aikaan. Skinnarila ja yliopisto aiheina veivät sydämeni, liekö sitten syynä se, että siellä arkeni vietän, vai taitavasti rakennetut kohtaukset.

Koko esityksen ajan jaksoin ihmetellä ja ihailla näyttelijöitä, joiden ilmeskaalalle, muuntautumiskyvylle ja ilmaisuvoimalle ei loppua löytynyt. Naisesta tulee mies, aikuisesta lapsi, kauniista ruma jajaja...

Illan suurimman repeämisen lopulta aiheutti Lappeenrannan sketsihahmokilpailu - tai oikeastaan kilpailusta jo pudonnut hahmo, joka pariin otteeseen tunki lavalle: Saimaan saaressa pikkuinen Jorma -laulua hoilaava kulttuurisihteeri Jorma. Tai oikeastaan se, että vieressäni istui kyseisen hahmon esikuva, juurikin tämä kulttuurisihteeri Jorma!

Jos nyt jostain täytyy vähän motkottaa, saanen mainita ihan kaikella rakkauvella, että huumorkarjalaisten turhan savokarjalainen murre hieman häiritsi. Konsonantti ei kahdennu Lappeenrannan murteessa, ei ihan luonnostaan koko Etelä-Karjalassa. Mutta voivathan savokarjalaisetkin kai olla huumorkarjalaisia - vai voivatko? No, sketsin tarkoitus tuskin oli sijoittaa huumorkarjalaisten mummojen kotiseutuja jonnekin Pohjois-Karjalaan. Eipä siitä enempää, heidän seikkailunsa sijoittuivat kuitenkin Lappeenrantaan; oli kävelyä keskustassa ja teini-Corollalla ajeltiin Lidliin, siis Liiteliin.

Loppuunmyyty ravintola nautti varmasti koko rahan edestä, pimeään iltaan poistui nauravaista ja kiittelevää väkeä. Hymyä pukkaa huulille vieläkin ja tarpeeksi en eilen ehtinyt porukkaa kiittää. Kiitos ja kummarrus KESY, jälleen kerran! Kiitokset myös Linnoitukset krouville ja lämmin virtuaalihalaus Ullalle!

P.S. Myös pöytäseurueemme ansaitsee omat kiitoksensa, Marjukkaa ja Teroa kiitämme lisäksi myös mukavasta juttuhetkestä esityksen jälkeen sekä kotimatkasta.

Kivenpyörittäjän kiven sisuspa on kultaa

Kävimme tällä viikolla katsomassa Heikki Turusen Kivenpyörittäjän kylän Kontiolahden Kanavateatterissa. Esitys oli tämän kesän viimeinen. Viimeinen se oli laatuaan myös siinä mielessä, että kesäteatterikauden päätyttyä alkaa kanavalla remontti. Kanavateatteri saa uuden katetun katsomon ja vanha ratakiskoilla liikkuva katsomo jää historiaan.

Mutta asiaan, Kivenpyörittäjän kylä oli samalla kertaa sekä hauska, surullinen että vaikuttava.Myös ajatuksia herättävä; olin esityksen jälkeen hiljaa koko matkan Kontiolahdelta Joensuuhun.

Tarina lienee useille tuttu. Se kertoo Pekasta, joka palaa Ruotsista lapsuutensa maisemiin Jerusalemin kylään vaimonsa ja tyttärensä kanssa viikonlopuksi häihin. Jerusalem on kuihtuva kylä Pohjois-Karjalassa, ja kylän asukkaat yrittävät pärjätä muutosten kourissa. Pekka tapaa Jerusalemissa entisen rakkaansa, Ritvan, jota kohtaan hänellä on vahvoja tunteita, joihin Ritva vastaa. Pekka ei myöskään halua enää takaisin Ruotsiin koppavan vaimonsa kanssa, hän on kaivannut jo kauan takaisin Jerusalemiin lapsuutensa kotiin ja rakkaan Ritvansa luo. Koska Pekan nykyinen vaimo on esitetty kylmänä ja välinpitämättömänä lähes näytelmän loppuun asti, huutaa romantikon oikeustaju: tee Pekka kuten sydän sanoo, jää Jerusalemiin asumaan kotitaloasi Ritvan kanssa ja veistele veneitä henkesi pitimiksi.

Tarinassa on kuitenkin muutama mutta. Ritvakin on tahollaan naimisissa, ja Pekalla on tytär, jota hän rakastaa. Lopulta Pekan Meeri-vaimokin heltyy melkeinpä inhimilliseksi Pekkaa kohtaan ja omalla tavallaan tunnustaa rakastavansa miestään. Näinpä Pekka hautaa haavensa, tyytyy osaansa ja lähtee Meerin ja tyttärensä kanssa takaisin Ruotsiin. Rakkaus ei voittanut, vai voittiko sittenkin? Hämmentävää. "Itkua ja naurua, ruusua ja rosoa..."

Todellakin, ohjaaja Maria Sarkkisen sanat "itkua ja naurua, ruusua ja rosoa" kuvaavat mainiosti niin Kivenpyörittäjän kylää kuin Kanavateatterin esitystä - myös katsojien tunneskaalaa näytelmän aikana.

Tarina kertoo kaipauksesta, surusta, traumasta, sairaudesta, mutta myös ystävyydestä, rakkaudesta ja elämän pienistä iloista. Kuitenkin päällimmäiseksi mieleeni jäävät haudatut haaveet ja alistuminen "kohtaloon". Mietityttämään jää jälleen kerran myös erilaisuus ja samanlaisuus, ihmisten hyväksyminen sellaisina kuin he ovat. Tarinassa Konttiukko Eljas toteaa hyvin, että kauempaa katsottuna meistä jokainen on kivenpyörittäjä, kuka mitäkin kiveä vaan pyörittää. Kuka kulkee päivästä toiseen töihin ja töistä kotiin, kuka pyörii minkälaisen navan ympärillä. Kivenpyörittäjä-Tuomas on karsinut kaiken muun pois, jolloin jäljelle jää vain kiven pyörittäminen.

"Kivenpyörittäjän kiven sisuspa on kultaa. Eiks ookki, Konttiukko? On se. Kanavateatterin konkari Terho Kuronen jatkaa siihen, että "Eikös kesäteatterin sisus olekin ihan oikeata teatteria. On se."

Linkit:
Kivenpyörittäjän kylästä Wikipediassa
Kontiolahden Kanavateatteri
Sallan lukupäiväkirjassa käsitellään Kivenpyörittäjän kylää. Suosittelen lukemaan!

Kuka tunnistaa, mikä on tämä kappale, joka oheisessa videossa soi? Videolle on päässyt myös itse kivenpyörittäjä.

P.S. Oli muuten yllättävän vaikeaa kirjoittaa tätä blogia. Aloitin, jatkoin, eksyin netin lukupäiväkirjoihin ja ja ja... Näin tuntuu olevan aina, kun kyseessä on ollut  koskettava elämys. Tuntuu vaan liian lattealta pukea kokemus sanoiksi.

Votkaturistit mummojen kanssa Tohmajärvellä

Veimme eilen Mikon kanssa kaksi mummoamme ensin pitsalle Tohmajärvelle ja sen jälkeen kesäteatteriin. Mummot viihtyivät oikein hyvin 70-luvun Leningradissa Votkaturistien kera, samoin me. Muutama itikka häiriköi meitä mukavan viileässä kesäillassa, mutta onneksi ei ollut taas hellettä!

Kesäteatterikausi jatkui kohdallamme siis eilen illalla tutulla tavaralla: Votkaturistit Tohmajärven kesäteatterissa. Viime kesänä samainen näytelmä pyöri Lappeenrannan kesäteatterissa, ja toki sen kävimme katsastamassa. Lappeenrannassa Votkaturistit oli tehty ammattilaisvoimin, Tohmajärvellä asialla olivat aiemmilta vuosilta tutut harrastajat.

Hahmot olivat hyvin erilaisia kuin Lappeenrannassa, ja jotenkin Tohmajärven Votkaturisteja jaksoikin seurata uusintana paremmin kuin muutamaa päivää sitten näkemäämme Joensuun Maalaiskomediaa Vain muutaman huijarin tähden edellisten vuosien Roukalahden jäljiltä. Ehkäpä Joensuun Maalaiskomedia olisi ollut tuoreille katsojillekin erityisesti ensimmäiseltä puoliajaltaan ja yli kolmen tunnin pituudessaan hieman puuduttava – tiedä tuota.

Tohmajärven lavalla nähtiin taas kokenutta rentoa näyttelijätyötä ja siinä rinnalla hieman vähemmän rentoa ja vähemmän luonnollista suoritusta, kuten ennenkin. Kuitenkin, joko olen näiden vuosien aikana tottunut suurimpaan osaan esiintyjistä maneereineen tai sitten järjestelmällinen kouluttautuminen on tehnyt tehtävänsä, mutta joka tapauksessa, huvittunutta myötähäpeää ei juuri tarvinnut kokea. Huomattavaa on, että näytös oli vasta toinen ja varmaankin siitä johtuen osalla oli vähän vuorosanat hukassa ja kuiskaajia tarvittiin toden teolla.

Makkaraindeksi: Makkaraa tarjolla yhden euron hintaan. Hyvä, vaikkei pitsan jälkeen maistunutkaan. Alennusindeksi: Opiskelijoille ei alennuksia pääsylipuista, ei myöskään eläkeläisille, joten neljä aikuista maksoi 40 euroa. Ei silti paha koko illan ohjelmasta.

Summa summarum, hyvä seura, viihdyttävä esitys, mukava ilta!

Ensi kesänä Tohmajärvellä tuotannossa on Kätkäläistä. Kai se pitää käydä jo perinteen vuoksi katsomassa, vaikka kovin tuttua ja tavallista kesäteatteritavaraa onkin. Täytyy tässä mainita, että kovasti kaipaan kesäteattereihin jotain Outokummin teatterin tapaista Kaivoksen kainalossa tai Kolmen Welhon Impivaaran kehtoa. Ei kesäteatterin tarvitse aina ja joka paikassa olla sitä perinteisiltä tukkilaisromantiikkaan tai kaahottavaa maalaiskomediaa.

P.S. Tohmajärven teatterille kiitoksia kommentista! Ja tosiaan, ehkäpä kokeellisemman tai erilaisen teatterin tekeminen on harrastajateattereille turhan haasteellista, elleivät sitten ole suorastaan erikoistuneet sellaiseen. Ja riskihän se on suuren yleisön suhteen. Kuten mainitsette kommentissanne, mieluummin perinteistä hyvin tehtyä kuin jotain, mikä ei luonnistu. Outokummussahan on, ja tuona mainitsemanani vuonna myös Kolmessa Welhossa oli, ammattilaiset asialla. Kiitos vielä eilisestä, kuten sanottu, viihdyimme mainiosti!

Joensuussa Vain muutaman huijarin tähden

Loppukiitokset

Kesäteatterikausi tuli avattua viime viikon torstaina Joensuussa Heikki Luoman kirjoittamalla näytelmällä Vain muutaman huijarin tähden. Tarina on tuttu, ja näytelmä on tuttu myös kesäteattereiden lavoilta. Etenkin ensimmäinen puoliaika tuntui jopa hieman tylsältä, kun muistin suunnilleen vuorosanojakin... Eikä oikein ollut enää mitään yllättävää lavalla kaahaavissa autoissa ja kaiken maailman pyssyn pamahduksissa. Viimeksi olemme seuranneet Kuusniemen väen edesottamuksia Roukalahden kesäteatterissa useampana vuonna peräjälkeen. Hahmotkin olivat yllättävän paljon samanlaisia kuin Roukalahdella näkemämme, selvänä poikkeuksena ainakin mainittakoon Joensuussa nähty kulttuurisihteeri Suvi Tuuli, jota näytteli Miia Nuutila.

Muutama muukin oli lähtenyt teatteria kauniina ja kuumana kesäiltana.

Siinä tämä produktio poikkeaa monista muista kesäteattereista, että se on tehty ammattilaisvoimin ja suurella budjetilla. Näytelmää varten oli jopa rakennettu iso katsomo Laulurinteen taakse. Katsomo oli kauniilla paikalla, mutta kolmen tunnin istuminen suorassa auringossa silmiä siristellen oli melko rankkaa. Onneksi iltaa kohti kuumuus alkoi hellittää, joten senkin suhteen toinen puoliaika oli miellyttävämpi kokemus. Lisäksi äänentoisto oli liian kovalla ainakin sillä kohdin, missä istuimme, ja jouduin laittamaan kaiuttimen puoleiseen korvaani tulpan, että kestin istua kolme tuntia katsomossa.

Väliaikatarjoiluina pelkät munkit ja pullat - vaikkakin A-oikeuksin - eivät oikein innostaneet. En ole makkarankaan suuri ystävä, mutta olisihan sellainen nälkäiselle maistunut väliajalla.

Samana iltana olisi Joensuussa ollut myös sirkusta tarjolla. Ensimmäisellä puoliajalla tuli pari kertaa mieleen, että sirkuksessa olisi sentään ollut uusi ohjelmisto. Mutta onneksi toinen puoliaika oli viihdyttävämpi ja valintamme ei jäänyt harmittamaan - ja jos vaikka ehtisimme vielä jossain vaiheessa Sirkus Finlandian tämän kesän kiertuetta heidän näytöksensä näkemään. Perjantaina se olisi Savitaipaleella, lauantaina ja sunnuntaina Mikkelissä; ihan saavutettavien matkojen päässä meidän "reviiriltämme".

Netissä Joensuun Vain muutaman huijarin tähden: http://www.vainmuutamanhuijarintahden.fi/
Vain muutaman huijarin tähden Wikipediassa.

Nääspeksi 2010: Robin Hoodin jäätävät seikkailut

Maanantaina Nääspeksi* rantautui jälleen Lappeenrantaan. Vuoden 2010 rainaksi oli valittu Robin Hoodin jäätävät seikkailut. Lappeenrannan kaupunginteatteri oli loppuunmyyty ja kansa viihtyi silmin nähden ja korvin kuullen. "Omstart!" raikui täydessä katsomossa lukemattomia kertoja ja esiityjät tekivät kaikkensa täyttääkseen vaateliaan yleisön toiveet. Osa omstart-käskyistä olisi voinut olla parempia, kuten myös osa omstart-toteutuksista - kuten aina - mutta pääasia on juohevasti ja naurunremakan säestyksellä etenevä vauhdikas musiikkinäytelmä.

Nääspeksi viihdytti yleisöään jälleen lähes kolmen ja puolen tunnin ajan. Erityismaininnan arvoinen oli Mikko Töyssyn suoritus. Hän teki vaikuttavaa työtä kahdessa roolissa: Töyssy oli sekä hauska Kuulukas-mees että "arvokas" Kuningas Rikhard - ja lauluäänikin oli varsin komea.

Varsin laadukas produktio ihan kokonaisuudessaan, täytyy myöntää. Kuitenkin Nääspeksi 2010 jää vuoden 2009 Nääspeksin, Pimeän ritarin, varjoon. Ehkäpä viime vuonna musiikkivalinnat miellyttivät enemmän, myös pääroolien suoritukset. Pimeän ritari on yksi parhaista, tai jopa paras näkemäni speksi kautta aikain. Silti ei voi kuin kiittää ja kehua tämänkin vuoden speksiä; kaikki esiintyjät olivat taitavia ja fiilis oli hieno sekä lavalla että katsomossa! Aivan jäätävää! Omstart!

Vuoden 2010 Nääspeksin sivut: http://www.naaspeksi.fi/raina2010/

*"Speksi tarkoittaa interaktiivista musiikkinäytelmää, jonka käsikirjoitus pohjautuu useimmiten johonkin klassiseen näytelmään tai historialliseen tapahtumaan. Juoni höystetään runsaalla huumorilla, ajankohtaisten ilmiöiden parodioinnilla ja tietenkin musiikilla. Erityisesti speksille on ominaista, että katsojat voivat pyytää kohtauksia uudelleen esitettäväksi huutamalla Omstart! ja esittämällä erilaisia toiveita tyylistä tai tapahtumien kulusta.

Speksin historia on pitkä ja pääosin ruotsalainen. 1500-luvulla Upsalassa speksin avulla päntättiin latinaa. Näyttelijät olivat kaikki miehiä; perinne, josta useat naapurimaan lukuisista spekseistä pitävät edelleen kiinni.

Suomeen rantauduttuaan speksi on saanut tukevan jalansijan eri alojen opiskelijoiden keskuudesta. Perinne on muotoutunut hieman erilaiseksi kuin Ruotsissa, ja myös eri korkeakoulujen välillä on hyvin suuriakin eroja. Speksihenki elää kuitenkin vahvana. " (Pätkä lainattu Nääspeksin nettisivulta.)

Hasaniemen teatterin Ulvova mylläri on samalla kertaa sekä hauska että koskettava

Eräänä kauniina ja kuumana kesäiltana heinäkuun alussa poljimme Joensuun Hasanniemeen Hasaniemen teatteriin. Käsiohjelman mukaan juuri Hasaniemen teatteriin; yksiännäinen versio vaalii perinteitä, ja on siksi otettu käyttöön teatterin yhteydessä, vaikka alue kartoissa onkin nykyään nimeltään Hasanniemi.

Paasilinnan tekstiin pohjautuva Ulvova mylläri oli Hasaniemen teatterin käsittelyssä samalla kertaa sekä koskettava että hauska. Äänentoistossa oli paikoitellen ongelmia, ääni tuntui hieman kiertävän ja oli välillä liian hiljaisella, mutta se ei juuri menoa haitannut. Ja se tunnusbiisi, sitä olisi voinut kuunnella enemmänkin. Se oli hyvin tuttu, mutta häpeäkseni en sitä nimeltä tunnistanut...

Kunnanlääkäri Ervinen oli aivan hulvaton, yksi näytelmän parhaista hahmoista. Hyvä roolisuoritus! Eeva Putron esittämä kerhoneuvoja Sanelma Käyrämö tuntui hieman liian pikkutyttömäiseltä myllärin mielitietyksi, mutta tähän mielikuvaan ei voinut olla vaikuttamatta näyttelijäsuorituksen lisäksi näyttelijän pieni koko. Kuitenkin varsin sujuva Sanelma hän oli. Herra ja rouva Siponenkin olivat hieman eri paria; rouva näytti mieltyneen huomattavan nuoreen kaveriin. Mutta minkäs teet, on valtava haaste saada nuori ihminen tehtyä itseään selvästi vanhemmaksi ulkonäöltään tai käyttäytymiseltään edes teatterin keinoin.

Sanelma ja Gunnar

Mylläri Gunnar Huttusen roolissa nähtiin Timo Lavikainen, joka teki yksinäisen myllärin herkän ja väärinymmärretyn hahmon heittäytyen rooliinsa täysillä. Lavikainen sopi rooliinsa täydellisesti. Hän herätti lavalla henkiin työteliään, rehellisen ja hurmaavan suomalaismiehen, jolla vain nyt sattui olemaan hieman outo tapa ulvoa ahdistustaan yöhön. Ja eihän kyläyhteisö ota vastaan muualta tullutta, erilaista miestä. Tässä aiheesta ohjaajien sanoin: "Tämä on sitä Paasilinnan hullua huumoria: kateus, katkeruus, epäluulo, pelko, valhe ja väkivalta. Maalaiskylässä supistaan, tuijotetaan, juorutaan kylänraitilla niin, että suusta vaahto valuu. Mitä ihminen ei ymmärrä – sen hän kieltää. Ulvova Mylläri on näytelmän kyläläisille kova pala purtavaksi. Sillä eihän se nyt helekatti sovi, että tällä kylällä kulkee erikoisia, valovoimaisia ja persoonallisia ihmisiä!"

Alkuperäinen tarina sijoittuu sotien jälkeisiin vuosiin. Aihe on kuitenkin ajaton, myös paikaton. Erilainen leimataan turhan usein hulluksi, kuten mylläri, tai muuten huonoksi, vialliseksi. Ainakin hän on pelottava. ”Mylläreitä” on ollut yhteisöissä aina, mutta nykypäivän globaalissa yhteiskunnassa erityisesti muualta tulleita mylläreitä, vieraita ja erilaisia, on koko ajan enemmän. Näin on maailmalla, Suomessa ja myös maakunnassamme. Mutta kasvaako suvaitsevaisuus samaa tahtia?

Kyläläisiä

Nyky-yhteisöissä kateus, katkeruus ja pelko kohdistuvat yksilöiden lisäksi kokonaisiin vähemmistöihin. Yhtään mylläriä ei välttämättä oikeasti tunneta, tai yhden myllärin perusteella leimataan kaikki myllärit, joilla on toistensa kanssa lopulta yhteistä usein hyvin vähän, jos sitäkään. Mylläri on erilainen, se tieto riittää, oli hän sitten sisimmältään millainen tahansa. Suvaitsemattomien kyläläisten on helpompi pitää päänsä pensaassa ja räkyttää nimettömänä netin tai lehtien palstoilla kuin pyrkiä aitoon vuorovaikutukseen. Onhan kamalaa, kun myllärit eivät aina tiedä, miten käyttäytyä uuden yhteisön – usein jopa kirjoittamattomien – normien mukaan.

Ulvova mylläri ei ollut hullu, sen tiesivät poliisi Portimo, kerhoneuvoja Sanelma sekä kauppias Tervolan poika. Hullu oli muu kylänväki epäluuloineen ja pelkoineen, jotka johtivat vääryyksiin ja väkivaltaan. Kun mylläri tukijoukkoineen oli ajettu pois, jäi ahdasmielinen kyläyhteisö hiljalleen kuihtumaan pää syvällä pensaassa. Eivätpä kylään juuri muutkaan sen jälkeen halunneet muuttaa, kun tarinaa kyläläisistä talikoineen kuulivat.

Onnellinen loppu? Kylä menetti persoonallisen ja hyväsydämisen miehen, jonka erilaisella luovuudella, työteliäisyydellä sekä tuoreilla ideoilla koko kyläyhteisö olisi saanut uudenlaista hyvinvointia ja vaurautta.

Minun tarinani mylläri elää nyt jossain suvaitsevassa, elinvoimaisessa kylässä Sanelmansa kanssa, ja ulvahtaa enää vain harvoin, silloinkin usein ilosta. Ja mitäpä ulvahduksista, eivät ne ketään vahingoita.

Myös Karjalainen on kirjoittanut Ulvovasta mylläristä arvostelun. Minuun Hasaniemen Ulvova mylläri teki suuremman vaikutuksen kuin sanomalehti Karjalaisen Sari Sudensalmeen. Aihe mietitytti jopa sen verran, että blogin kirjoittamisen jälkeen se kirvoitti vielä kolumnin Uutisvuokseen (Uutisvuoksi 13.7.2010). Kolumni on osaltaan samansisältöinen blogin kanssa ja se löytyy tästä: Tanjan aurinkoisia ajatuksia, Luovuuden mylläreitä.