Ainoa kuolema, jonka kuolemme

"Ainoa kuolema, jonka kuolemme, tulee joka päivä, jos kieltäydymme elämästä."
-Zorbas

Käytiin eilen (20.1.2006) katsomassa Joensuun kaupunginteatterissa Zorbas-musikaali. Pidin kovasti. Zorbaksen elämänmyönteinen filosofia miellyttää, vaikka roolimalliksi pojanklopeille herra Zorbaksesta ei olisikaan; Zorbas on huikentelevainen, ja pettää jopa ystävänsä luottamuksen kaikessa huikentelevaisuudessaan - saaden ystävältään kuitenkin hyvin pian anteeksi, kun myöntää rehellisesti virheensä ja jaksaa epäonnistumisestaan huolimatta olla oma elämäniloinen itsensä.

Toisaalta se, että Zorbas usein vetoaa ymmärtämystä kaivatessaan siihen, että "minähän olen vain mies", ei miellyttä nykypäivän naista. Jos hän sanoisi "minähän olen vain ihminen", sulaisi jää ehkä helpommin. Ei voi välttyä ajatukselta, että miehet saavat anteeksi jotain sellaista, mitä naiset eivät saa - vain siitä syystä, että ovat miehiä. Tämä ajattelu ei sovi, ainakaan suomalaiseen nyky-yhteiskuntaan. Mutta musikaali perustuu Nikos Kazantzakisin Kerro minulle, Zorbas -teokseen vuodelta 1946. Ja toden totta, tässäkin tarinassa miehet saavat anteeksi sellaista, mitä naiset eivät saa. Ja vain ja ainoastaan siitä syystä, että ovat sattuneet syntymään pili jalkojensa välissä. Suomessa en koe tällaista ajattelua enää harrastettavan - vaikkakin mm. palkka joillakin aloilla sanotaan olevan parempi pilillisillä kuin pilittömillä - mutta kaikkialla maailmassa asiat eivät kuitenkaan ole näinkään hyvin.

Näyttelijäsuosituksista sen verran, että kaikki tekivät roolinsa niin hyvin - aivan nuorimpien näyttelijöiden hieman jäykkiä suorituksia lukuunottamatta - että tarinaan oli helppo eläytyä; mielenkiinto keskittyi Zorbakseen, Nikoon ja kreetalaisen kylän elämään, ei näyttelijäsuorituksiin. Laulut olivat mukaansa tempaavia, jotkut suorastaan kauniita. Erittäin kauniiksi oli saatu Nikon ja lesken rakastuminen. Leskellä on myös upea ääni.

"Minä uskon että elämää pitää ahmia… Jokainen minuutti on uusi. Joka sekunti on uusi sekunti.”
-Zorbas

Zorbas osaa nauttia elämän pienistä iloista. Zorbas maistaa viiniä ja nauttii siitä kuin ei olisi koskaan viiniä maistanut, tai kuin ei koskaan sitä enää tulisi maistamaan. Juuri näin sen kuuluu olla; pienistä asioista täytyy löytää ilo. Niin monen ihmisen olen kuullut miettivän, miksi täällä kurjuudessa eletään, miksi elämä on paljolti yhtä suurta kärsimystä, miksi usein pitää olla niin vaikeaa. Minä kysyn, miksei voi olla onnellinen siitä lasillisesta viiniä, miksei voi olla onnellinen pakkasaamusta, kun aurinko paistaa? Jotkut ihmettelevät elämää suurempaa innostustani moniin asioihin, pieniin tai suuriiin - äitini pitää piirrettä lapselllisena: "Vain lapset innostuvat tuolla tavalla joululahjojen avaamisesta." Ja voi kai se lapsellista ollakin, mutta lapsenmieli on jossain määrin mielestäni hyvä säilyttää. Niin aikuiseksi en koskaan halua tulla, etten saisi enää innostua pienistä asioista, elämän jokapäiväisistä iloista.

Zorbas Joensuun kaupunginteatterissa: http://kaupunginteatteri.jns.fi/ohjelmisto/zorbas.php