Rauhan ruhtinas, jo nimi on paradoksi. Näytelmän päähenkilö Jussi on Rauhan ruhtinas, mutta rauha viittaa vain ja ainoastaan paikkaan nimeltä Rauha. Jussi ei saa rauhaa.
Odotin näytelmältä paljon ennakkoon. Sitä on kehuttu lehdissä ja näytelmän nähneet tuttuni ovat siitä poikkeuksetta pitäneet. Lappeenrannan kaupunginteatterin nettisivuilla näytelmän sanotaan olevan "komedia eteläkarjalaisista tässä ajassa" - jo tämän takia näytelmä oli ehdottomasti nähtävä.
Näytelmän on kirjoittanut Teemu Oskari Kaskinen KOM-tekstin ja dramaturgi Marko Järvikankaan tuella. Kaskinen on asunut lapsuutensa Joutsenon Korvenkylässä, jonne näytelmän tapahtumat sijoittuvat. Kaskinen on myös suunnilleen samanikäinen - vain pari vuotta vanhempi - kuin näytelmän päähenkilö, Jussi.
Näytelmän juoni on lyhyesti siinä, että Jussi palaa Helsingistä kotikulmilleen Joutsenon Korvenkylään äitinsä ja siskonsa luo, ja tuo mukanaan kaverinsa Henrin, joka on saanut luokanopettajan sijaisuuden paikalliselta ala-asteelta.
Näytelmä alkaa musiikilla. Musiikki tekee vaikutuksen koko näytelmän ajan. Musiikkina on käytetty enimmäkseen Etelä-Karjalasta lähtöisin olevien bändien, Kotiteollisuuden, Stam1nan ja Mokoman raskaamman puoleista musiikkia. Hyvä valinta. Ei siis sillä, että raskaampi musiikki minua erityisesti miellyttäisi, vaan eteläkarjalaisessa näytelmässä on mukava kuulla myös "paikallista" musiikkia. Mukaan on pistetty myös kaunis kappale Leeviltä ja hieman Rammsteinia, Yehudi Menuhinia ja Stephane Grappellia.
Musiikki luo näytelmään tunnelmaa ja kovalla soitettu musiikki vielä hitusen enemmän. Erityisen hieno on toisella puoliajalla Jussin agressiivinen ilmakitaransoittokohtaus, kun musiikki pauhaa erittäin kovalla Jussin kuulokkeista. Toinen melkoinen musiikkikokemus on joutsenolainen rieskalaulu, joka päättää näytelmän. Naurattaa, myötähävettää ja taas naurattaa. Kamala biisi, aivan yliampuva esitys ja kovin korni tilanne: laulua harjoitellaan täysissä voimissa ja elossa olevan nuoren Jussin hautajaisia varten - hänen omasta pyynnöstään. Kaverini toteaa vieressä, että nyt hävettäisi olla joutsenolainen. No, takanamme istuu tuttuni, joka on joutsenolainen :D
Jussin äiti (Anne Niilola) on vakuuttava roolissaan. Myös Jussi (Samuli Punkka) tekee vihaisen roolinsa vahvasti. Joskin erityisesti aluksi mietityttää Jussin ja hänen siskonsa, Ainon, ikä. Jussi on jo ollut maailmalla, joten aikuinen hänen täytyy olla, mutta jotenkin sitä on vaikea uskoa hänen käytöksestään. Jussin kaveri Henrikin käyttäytyy jokseenkin teinisti ollakseen 30-vuotias ala-asteen historian opettaja - joka kymmenen opiskeluvuoden jälkeen vielä ei kuitenkaan ole valmistunut. Jussi osoittautuu 28-vuotiaaksi, mutta muun muassa erittäin mustasukkainen suhtautuminen pikkusiskon tekemisiin taas antaa vinkkiä, että ainakin kotona asuva sisko on todella nuori.
Henri ihastuu varsin pian lapsellisen naiivisti käyttäytyvään Ainoon, ja mielessäni käväisee, että 30-vuotiaan ei tulisi olla kovinkaan intiimisti tekemisissä alaikäisen Ainon kanssa. Puoliajalla luemme käsiohjelman ja selviää, että Aino esittääkin 24-vuotiasta työtöntä. Vaikea olisi ollut arvata ilman käsiohjelmaa. Jussi on agressiivinen siskoaan kiusaava isoveli, joka käyttäytyy - kiukuttelee, kiroilee, raivoaa - samaten kuin pahainen teini. Jussin kohdalla se on tarkoituksenmukaista, luulisin. Välillä mietityttää, esitetäänkö Jussi myös hieman vajaamielisenä.
Olen huomannut saman "nuoruuden esittämisongelman" useissa teatterinäytelmissä. Ilman esitietoja näytelmän henkilöistä on usein todella vaikea keksiä, minkä ikäistä nuorta näyttelijät todella yrittävät esittää. Teatterin keinoin nuoren esittäminen vaikuttaa usein lähes lapsen, varhaisteinin tai korkeintaan teinin esittämiseltä, vaikka tarkoituksena olisi luoda illuusio nuoresta aikuisesta. Voisin kuvitella tätä ongelmaa helpotettavan sillä, että kun näyttelijät ajetaan sisään ja esitellään yleisölle näytelmän alkuvaiheessa, voisi nuorta esittävien kohdalla tekstiin kirjoittaa jotain sellaista, että ikä noin ainakin suunnilleen selviäisi. Tässäkin tekstissä vinkkiä kyllä annettiin, mutta skaala jäi silti niin laajaksi nimenomaan Ainon kohdalla, että häiritsi. Ja vaikka näyttelijät esittivät suunnilleen oman ikäistänsä, niin silti.
Lappeenrantalaisena mietitytti hieman myös näytelmässä käytetty murre. Tunnen joutsenolaisia ja tiedän heidän murteensa eroavan Lappeenrannassa puhutusta. Jotenkin vain joissan kohdin tuntui kuin olisi lipsahdettu jo Pohjois-Karjalan puolelle, kun konsonantti kahdentui vahvasti ja niin edelleen. Murteen käyttö oli aivan ehdottoman oikea valinta, mutta varsin vahvasti korostettu miukuminen, varsinkin Ainolla, aluksi hieman särähti korvaan, vaikka itsekin puhun vain ja ainoastaan omalla murteellani.
Näytelmän huumori kolahtaa yleisöön. Esityksen aikana saa nauraa makeasti kerta toisensa perään.
Näytelmässä kiroiltiin erittäin paljon. Onko se nyt tätä aikaa? Kiroilevatko eteläkarjalaiset tai joutsenolaiset muuta väestöä enemmän? Kiroilevatko nuoret aikuiset aivan erityisesti? Entä sitten "ajelehtivat", itseään etsivät nuoret aikuiset? Mielestäni ei, ei, ei ja ei. Jussin agressiiviseen rooliin vitun tunkeminen joka väliin oikeastaan sopi. Mutta siinä vaiheessa kun Aino, kiltti ja rauhallinen Henri sekä kunnanvaltuustolainen isäkin rupesivat maustamaan vuorosanojaan vituilla, mentiin metsään. Mitä tällä vitun viljelyllä haluttiin yleisölle kertoa? Vai tarttuuko päähenkilön kiroilu koko muuhunkin näyttelijärevohkaan - paitsi äitiin?
Näytelmän ensimmäinen puoliaika oli ihan ok. Toinen puoliaika sitten jokseenkin lunasti odotukset, sai tuntemaan. Loppu oli kuitenkin hieman korni. Jussin herätys "haluan perheen ja pistän elämäni kuntoon" tapahtui lähes kuin taikaiskusta. Ja sitten pärähtää soimaan rieskalaulu :D
Mietityttämään jäi näytelmän eteläkarjalaisuus. Näytelmä oli joutsenolainen, korvenkyläläinen, siinä piipahdettiin jopa Imatralla. Etelä-Karjalaahan Joutseno on, mutta jotenkin tässä maakunnan kahteen suurimpaan kaupunkiin profiloituvassa Etelä-Karjalassa tuntuu, että korvenkyläläinen eteläkarjalaisuus näyttäytyy toisenlaisena kuin esimerkiksi lappeenrantalainen. Ihan yhtä hyvää tai oikeaa eteläkarjalaisuutta kaikki, mutta kun tämä samainen ajatus kävi seurueessamme muidenkin päässä, ajattelin ottaa esille. Mietimme, minkälaisen kuvan ulkopaikkakuntalainen saisi eteläkarjalaisuudesta tämän näytelmän perusteella. Oikean, mutta ei ainoan oikean. Jos sen tiedostaakin - ja luultavasti tiedostaa - niin hyvä. Ja vaikka näytelmä oli eteläkarjalainen, joutsenolainen ja korvenkyläläinen, sen voisi tematiikaltaan sijoittaa oikeastaan minkä tahansa maakunnan pienempään kylään tai kaupunkiin, ja se toimisi.
Näytelmästä lisää:
http://www.lappeenranta.fi/?deptid=15758
ja http://www2.lappeenranta.fi/lehtitietokanta/artikkeli.php?id=8145
Suosittelen kaikille ikään ja maakuntarajoihin katsomatta!
sunnuntai 28. lokakuuta 2007
tiistai 9. lokakuuta 2007
Teatteri Fiaskon The End
Sain viime torstaina 4.10.07 sähköpostia, jossa oli kutsu Joensuun kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä esitettävään ensi-iltaan samaksi illaksi. Kiire tuli Lappeenrannasta Joensuuhun, että ehdittiin. Ensi-iltansa sai Teatteri Fiaskon The End klo 19.30.
Lähdimme ajamaan Joensuuhun koulun jälkeen, ja menimme näytökseen täysin ilman ennakkotietoja. Ostin käsiohjelman ja hämärässä salissa ennen näytelmää yritin tiirailla sitä. Teksti oli pientä ja osittain punaisella pohjalla niin huonosti näkyvää, että vasta kotona kunnon valaistuksessa siitä sai tolkkua.
Näytelmä alkoi. Heti kävi selväksi, että kyseessä oli harrastajateatteri. Hieman yllätyin, sillä yleensä olen tottunut kaupunginteatterissa näkemään enimmäkseen ammattilaisia. Ja jo koko kesän enemmän ja vähemmän harrastajateatteria taas katsoneena olisin nyt syksyn tullen kaivannut ammattimaisempia otteita. Kotona käsiohjelmasta sitten selvisi, että kyseessä oli Joensuun seudun kansalaisopiston näyttämötaiteen tms. opintoryhmä.
Näytelmä lähti liikkeelle hitaasti ja sekavahkosti. Kelloa minulla ei ollut, mutta kauhulla ajattelin jossain vaiheessa, että jos tässä vielä väliaika tulee, ja olen jo tässä vaiheessa näin kurkkuani myöten täynnä tätä epäloogista ja pitkitettyä puppaa, en enää jaksa tulla väliajan jälkeen katsomaan loppua.
Väliakaa ei kuitenkaan tullut, homma lusittiin loppuun samalta istumalta (1,5h). Vaan eipä se loppunut vielä sittenkään: Näytelmän päätteeksi kuului selostus, että näytelmän toinen osa esitetään huomenna samassa paikassa ja samaan aikaan. Ok, ensin tuli mieleen, että se oli vitsi. Näytelmän ohjaajakin kuitenkin mainitsi saman. Ja kyllä, seuraavana päivänä Karjalaisen menopalstalla kakkososa sitten ilmoitettiin "virallisesti".
Kaksiosaisuus selvisi kyllä myös käsiohjelmasta, kun vaan vihdoin sattui saamaan selvää pienestä präntistä värikkäällä pohjalla. Käsiohjelmasta selvisi muutakin: näytelmä oli kasattu devising-menetelmällä, improvisoimalla - ja sen kyllä huomasi.
Käsiohjelman lukeminen vahvisti mielikuvat näytelmästä: kun tekeminen on ollut kovin sekavaa kaikin puolin, on lopputulos sitä samaa ainakin jossain määrin. Ohjaaja mainitsee projektin olleen antoisa, ja sitä en epäile.
Näytelmän kohtaukset on ensin improvisoitu näyttämötaiteen kurssilla. Sitten ne kuvattu kohtauskohtaukselta näyttelijakaartilla, jossa toinen on paikannut toistaan aina tarvittaessa. Vasta tämän jälkeen näytelmä on kirjoitettu talteen näiltä kuvatuilta nauhoilta, ja sitä on ruvettu harjoittelemaan syntyneen käsikirjoituksen pohjalta.
En lähde selvittämään tässä näytelmän juonta, sen voi lukea esimerkiksi Karjalaisen verkkolehdestä: http://www.karjalainen.fi/Karjalainen/Kulttuuri/
fiasko_valmisti_kaksiosaisen_saippuakomedian_3656933.html tai http://www.karjalainen.fi/Karjalainen/Kulttuuri/
kun_tositv_teatteriin_tanssi_3668156.html.
Näytelmän luvattiin olevan saippukomedia vakavista aiheista, ja kai se sitä olikin. Vakava aspekti jäi tosin saippuan jalkoihin mennen tullen, vakavat asiat eivät liikuttaneet.
Näytelmän ensimmäisen osan jälkeen jäin mietimään, oliko tämä tosiaan näin turha ja tylsä näytelmä, vai avaisiko toinen osa jotain ensimmäisessä osassa piiloon jäänyttä ideaa tms. Eka osasta parhaimmiksi kohtauksiksi nousivat tyttöjen laulukohtaus ja Bollywood-tanssi, vaikka tanssi tuntuikin aika irtonaiselle ja päälleliimatulle.
Toinen osa oli eheämpi ja toimivampi kuin ensimmäinen. Paikoitellen huomasin jopa hymyileväni kohtauksille. Olen iloinen, ettemme jättäneet toista osaa väliin sen takia, että ensimmäinen ei suuremmassa määrin vakuuttanut.
Mielestäni osat eivät toimisi itsenäisinä, vaikka näin näytelmää on markkinoitu. Oli ehkä turhan kunniahimoista lähteä tekemään kahta eri iltoina esitettävää näytelmää. Hieman karsimalla näistä kahdesta osasta olisi voinut saada yhden näytelmän, joka olisi esitetty illan aikana ja jaettu vain väliajalla. Harva jättää toisen puoliajan väliin petyttyään ensimmäiseen, mutta seuraavana iltana motivaatio lähteä teatteriin voi olla hakusessa.
Lähdimme ajamaan Joensuuhun koulun jälkeen, ja menimme näytökseen täysin ilman ennakkotietoja. Ostin käsiohjelman ja hämärässä salissa ennen näytelmää yritin tiirailla sitä. Teksti oli pientä ja osittain punaisella pohjalla niin huonosti näkyvää, että vasta kotona kunnon valaistuksessa siitä sai tolkkua.
Näytelmä alkoi. Heti kävi selväksi, että kyseessä oli harrastajateatteri. Hieman yllätyin, sillä yleensä olen tottunut kaupunginteatterissa näkemään enimmäkseen ammattilaisia. Ja jo koko kesän enemmän ja vähemmän harrastajateatteria taas katsoneena olisin nyt syksyn tullen kaivannut ammattimaisempia otteita. Kotona käsiohjelmasta sitten selvisi, että kyseessä oli Joensuun seudun kansalaisopiston näyttämötaiteen tms. opintoryhmä.
Näytelmä lähti liikkeelle hitaasti ja sekavahkosti. Kelloa minulla ei ollut, mutta kauhulla ajattelin jossain vaiheessa, että jos tässä vielä väliaika tulee, ja olen jo tässä vaiheessa näin kurkkuani myöten täynnä tätä epäloogista ja pitkitettyä puppaa, en enää jaksa tulla väliajan jälkeen katsomaan loppua.
Väliakaa ei kuitenkaan tullut, homma lusittiin loppuun samalta istumalta (1,5h). Vaan eipä se loppunut vielä sittenkään: Näytelmän päätteeksi kuului selostus, että näytelmän toinen osa esitetään huomenna samassa paikassa ja samaan aikaan. Ok, ensin tuli mieleen, että se oli vitsi. Näytelmän ohjaajakin kuitenkin mainitsi saman. Ja kyllä, seuraavana päivänä Karjalaisen menopalstalla kakkososa sitten ilmoitettiin "virallisesti".
Kaksiosaisuus selvisi kyllä myös käsiohjelmasta, kun vaan vihdoin sattui saamaan selvää pienestä präntistä värikkäällä pohjalla. Käsiohjelmasta selvisi muutakin: näytelmä oli kasattu devising-menetelmällä, improvisoimalla - ja sen kyllä huomasi.
Käsiohjelman lukeminen vahvisti mielikuvat näytelmästä: kun tekeminen on ollut kovin sekavaa kaikin puolin, on lopputulos sitä samaa ainakin jossain määrin. Ohjaaja mainitsee projektin olleen antoisa, ja sitä en epäile.
Näytelmän kohtaukset on ensin improvisoitu näyttämötaiteen kurssilla. Sitten ne kuvattu kohtauskohtaukselta näyttelijakaartilla, jossa toinen on paikannut toistaan aina tarvittaessa. Vasta tämän jälkeen näytelmä on kirjoitettu talteen näiltä kuvatuilta nauhoilta, ja sitä on ruvettu harjoittelemaan syntyneen käsikirjoituksen pohjalta.
En lähde selvittämään tässä näytelmän juonta, sen voi lukea esimerkiksi Karjalaisen verkkolehdestä: http://www.karjalainen.fi/Karjalainen/Kulttuuri/
fiasko_valmisti_kaksiosaisen_saippuakomedian_3656933.html tai http://www.karjalainen.fi/Karjalainen/Kulttuuri/
kun_tositv_teatteriin_tanssi_3668156.html.
Näytelmän luvattiin olevan saippukomedia vakavista aiheista, ja kai se sitä olikin. Vakava aspekti jäi tosin saippuan jalkoihin mennen tullen, vakavat asiat eivät liikuttaneet.
Näytelmän ensimmäisen osan jälkeen jäin mietimään, oliko tämä tosiaan näin turha ja tylsä näytelmä, vai avaisiko toinen osa jotain ensimmäisessä osassa piiloon jäänyttä ideaa tms. Eka osasta parhaimmiksi kohtauksiksi nousivat tyttöjen laulukohtaus ja Bollywood-tanssi, vaikka tanssi tuntuikin aika irtonaiselle ja päälleliimatulle.
Toinen osa oli eheämpi ja toimivampi kuin ensimmäinen. Paikoitellen huomasin jopa hymyileväni kohtauksille. Olen iloinen, ettemme jättäneet toista osaa väliin sen takia, että ensimmäinen ei suuremmassa määrin vakuuttanut.
Mielestäni osat eivät toimisi itsenäisinä, vaikka näin näytelmää on markkinoitu. Oli ehkä turhan kunniahimoista lähteä tekemään kahta eri iltoina esitettävää näytelmää. Hieman karsimalla näistä kahdesta osasta olisi voinut saada yhden näytelmän, joka olisi esitetty illan aikana ja jaettu vain väliajalla. Harva jättää toisen puoliajan väliin petyttyään ensimmäiseen, mutta seuraavana iltana motivaatio lähteä teatteriin voi olla hakusessa.
lauantai 8. syyskuuta 2007
Miehet kekkuloivat lavalla sukkahousuissa
Kävimme viime viikolla (maaliskuussa 2006) katsomassa Joensuun kaupunginteatterissa Shakespearen Loppiaisaaton. Joensuun kaupunginteatterin äkkilähdöillä on erittäin opiskelijaystävällinen hinta: lippu maksaa puolet normaalin opiskelijalipun hinnasta, kun sen lunastaa alle tunti ennen näytöksen alkamista. Tämän teatteriesityksen hinnaksi tuli 7 euroa. Teatterissa käyminen ei noilla hinnoilla enää ole kallista.
Pidin näytelmästä. Erittäin Shakespearmäinen: rakkautta ja väärinymmäksiä, tahallisia ja tahattomia, ja taas rakastumisia - varsinainen rakkauskomedia. Ja tietenkin onnellinen loppu. Kelp0n ensimmäinen kommentti näytelmän puoliajalla oli hupaisa: Miehet kekkuloivat lavalla sukkahousuissa. Muuten voisi sanoa, että Shakespearen komedia on ajaton, vaikka se onkin kirjoitettu 1600-luvulla ja Englannin hoville. Loppiaisaatossa rakkauden vuoksi kärsitään, juonitellaan ja taistellaan. Rakkautta osoitetaan ikään ja sukupuoleen katsomatta. Komedia toimii hyvin tänäkin päivänä.
Näyttelijäsuositukset olivat enimmäkseen mieleeni. Porukassa on monia hyviä laulajia; saisivat näytelmissä laulaa enemmänkin. Sen verran kritisoin näyttelijävalintoja, että vastikään Joensuun kaupunginteatterin Zorbaksen katsoneena kiinnitin huomiota siihen, että samat näyttelijät olivat osittain liiankin samanlaisissa rooleissa tässä näytelmässä kuin esim. juuri Zorbaksessa, ja tietyt maneerit toistuivat turhan selvästi - jopa häiritsevän selvästi paikoitellen.
Mainion näyttelijäsuorituksen teki sekä Violan että Sebastianin roolissa nähty Piia Mannisenmäki. Ei siinä vielä mitään, että sama näyttelijä esiintyy kahdessa tai useammassa roolissa samassa näytelmässä - sitä tehdään paljon ja onnistuneesti - mutta se, että näyttelijä tekee sellaisen kaksoisroolin, jossa roolihahmot ovat kaksosia, tosin eri sukupuolta, mutta tekeytyvät molemmat samaksi mieheksi, pukeutuvat samoihin vaatteisiin; esiintyvät molemmat kaksoissisaruksista poikana. Eli samoihin vaatteisiin pukeutuneena näyttelijän täytyy esittää sekä mieheksi pukeutunutta naista että tämän kaksoisveljeä. Näyttelijä on ulkoisesti samannäköinen, siis vaatteiltaan ja kasvoiltaa, mutta ero täytyy tehdä siinä, kuinka nainen, joka esittää miestä, eroaa samannäköisestä oikeasta miehestä. Tässä Piia Mannisenmäki onnistuu hyvin. Lavalla todellakin on kaksi eri ihmistä: Viola pukeutuneena Sebastianiksi ja Violan kaksoisveli Sebastian omassa persoonassaan. He eivät tosin esiinny yhtä aikaa lavalla :)
Ensimmäinen puoliaika oli ihan ok; tempaisi mukaansa, mutta aika miedosti. Toinen puoliaika olikin sitten jo huomattavasti viihdyttävämpi. Näytelmän loputtua jäi vaan olo "Vau, että oli hyvä - miksi se jo loppui?". Suosittelen.
Pidin näytelmästä. Erittäin Shakespearmäinen: rakkautta ja väärinymmäksiä, tahallisia ja tahattomia, ja taas rakastumisia - varsinainen rakkauskomedia. Ja tietenkin onnellinen loppu. Kelp0n ensimmäinen kommentti näytelmän puoliajalla oli hupaisa: Miehet kekkuloivat lavalla sukkahousuissa. Muuten voisi sanoa, että Shakespearen komedia on ajaton, vaikka se onkin kirjoitettu 1600-luvulla ja Englannin hoville. Loppiaisaatossa rakkauden vuoksi kärsitään, juonitellaan ja taistellaan. Rakkautta osoitetaan ikään ja sukupuoleen katsomatta. Komedia toimii hyvin tänäkin päivänä.
Näyttelijäsuositukset olivat enimmäkseen mieleeni. Porukassa on monia hyviä laulajia; saisivat näytelmissä laulaa enemmänkin. Sen verran kritisoin näyttelijävalintoja, että vastikään Joensuun kaupunginteatterin Zorbaksen katsoneena kiinnitin huomiota siihen, että samat näyttelijät olivat osittain liiankin samanlaisissa rooleissa tässä näytelmässä kuin esim. juuri Zorbaksessa, ja tietyt maneerit toistuivat turhan selvästi - jopa häiritsevän selvästi paikoitellen.
Mainion näyttelijäsuorituksen teki sekä Violan että Sebastianin roolissa nähty Piia Mannisenmäki. Ei siinä vielä mitään, että sama näyttelijä esiintyy kahdessa tai useammassa roolissa samassa näytelmässä - sitä tehdään paljon ja onnistuneesti - mutta se, että näyttelijä tekee sellaisen kaksoisroolin, jossa roolihahmot ovat kaksosia, tosin eri sukupuolta, mutta tekeytyvät molemmat samaksi mieheksi, pukeutuvat samoihin vaatteisiin; esiintyvät molemmat kaksoissisaruksista poikana. Eli samoihin vaatteisiin pukeutuneena näyttelijän täytyy esittää sekä mieheksi pukeutunutta naista että tämän kaksoisveljeä. Näyttelijä on ulkoisesti samannäköinen, siis vaatteiltaan ja kasvoiltaa, mutta ero täytyy tehdä siinä, kuinka nainen, joka esittää miestä, eroaa samannäköisestä oikeasta miehestä. Tässä Piia Mannisenmäki onnistuu hyvin. Lavalla todellakin on kaksi eri ihmistä: Viola pukeutuneena Sebastianiksi ja Violan kaksoisveli Sebastian omassa persoonassaan. He eivät tosin esiinny yhtä aikaa lavalla :)
Ensimmäinen puoliaika oli ihan ok; tempaisi mukaansa, mutta aika miedosti. Toinen puoliaika olikin sitten jo huomattavasti viihdyttävämpi. Näytelmän loputtua jäi vaan olo "Vau, että oli hyvä - miksi se jo loppui?". Suosittelen.
Utran Amerikan morsian
Oli oikein kesäisä fiilis viime viikolla yhtenä iltana (kesällä 2006), kun pyöräilimme Utransareen kesäteatteriin. Se oli ensi-ilta ja meillä on pullo kuohujuomaa mukana, kuten on jo tavaksi tullut. Tällä kertaa kuohujuoma tuli todelliseen tarpeeseen - tai niin se tuli kyllä viime vuonnakin, mutta tämän kesän rävellys oli jo pohjanoteeraus.
Sinänsä en haluaisi ihan lyttyyn painaa koko produktiota, kun hyvän asian puolesta Utransaaren teatteriryhmä kesäteatterinsa vuosittain tekee: Käsittääkseni homma tehdään kokonaan vapaaehtoisvoimin ja tulot/tuloja käytetään Utransaaren virkistyalueen kunnossapitoon.
Mutta. Tänä vuonna yksikään "näyttelijä" ei ainakaan vielä ensi-illassa osannut _ollenkaan_ vuorosanojaan. Välillä myös unohtui, kenen piti milloinkin tulla lavalle ja kenen sieltä tulla pois. Kasettikin oli silloin tällöin ihan väärässä kohdassa ja homma seisoi. Ja eräskin "näyttelijä" oli sen verran huonokuuloinen, että yleisö kuuli hänen vuorosanansa ensin kuiskaajalta, joskus parikin kertaa, sitten vasta herralta itseltään. Yksi taisi olla vähän kännissä - tai ainakin vahvasti siltä vaikutti.
Yleisö tuntui ensin hieman vaivaantuneelta. Ihmiset katselivat toisiaan hämmentyneinä näytöksen edetessä hitaasti ja laahaavasti eteenpäin, kun lähes kaikki vuorosanat tulivat ensin kuiskaajalta ja sitten lavalla seisovilta ihmisiltä. Eläytymisestä ei voida puhua. Näyttelijät tai siis harrastelijanäyttelijät vai miten lie noita nyt voisi kutsua, eivät voineet eläytyä rooleihinsa, kun eivät tunteneet vuorosanojaan, saati sitten roolejaan. Katsoja ei myöskään voi tällaisessä tilanteessa eläytyä.
Ensimmäinen puoliaika oli melkein hieman tylsä. Toisella puoliajalla yleisö oli paremmin mukana: se jo avoimesti naureskeli lavalla kaiken aikaa tapahtuville mokauksille.
Plussaa kuitenkin siitä, että tänä vuonna näytös alkoi ajallaan, ei lähes kymmenen minuuttia etuajassa, kuten viime vuonna toinen näytös, jossa olimme, ja jossa oli myös lehdistö paikalla. Plussaa myös siitä, että opiskelijakortilla sai tänä vuonna tuntuvan alennuksen - aikaisemmin alennusta ei ole ollut. Lipun hintaan sisältyy myös kahvi ja pulla, ei paha sekään.
Joten ilta tuli vietettyä jokseenkin mielenkiintoisissa merkeissä. Vähän sateli vettäkin välillä. Kai voi sanoa, että kannattaahan tuo käydä katsomassa, niin tietää mistä puhun.
Olen seurannut teatteria, ja ajoittain tehnytkin, ihan ala-astelaisesta lähtien, ja melkein väittäisin, että nämä roolisuoritukset eivät paljon eroa lapsuuden aikaisista omistamme - paitsi että silloinkin meidän piti jo opetella vuorosanat päästäksemme edes mukaan näytelmään. Melkein rumasti sanottu, mutta sanon tämän ihan rakkauvella. Pliis, osatkaa ensi vuonna edes vuorosananne, opiskelijan maksamalla kuudella eurollakin voin kai sen verran pyytää.
(Utransaaren teatteriryhmän kesä 2006: Amerikan morsian. Käsikirjoitus Markku Hattula, sovitus ja ohjaus Kari Mattinen. Rooleissa Utran Asukasyhdistys ry. - ja sen kyllä huomaa.)
Sinänsä en haluaisi ihan lyttyyn painaa koko produktiota, kun hyvän asian puolesta Utransaaren teatteriryhmä kesäteatterinsa vuosittain tekee: Käsittääkseni homma tehdään kokonaan vapaaehtoisvoimin ja tulot/tuloja käytetään Utransaaren virkistyalueen kunnossapitoon.
Mutta. Tänä vuonna yksikään "näyttelijä" ei ainakaan vielä ensi-illassa osannut _ollenkaan_ vuorosanojaan. Välillä myös unohtui, kenen piti milloinkin tulla lavalle ja kenen sieltä tulla pois. Kasettikin oli silloin tällöin ihan väärässä kohdassa ja homma seisoi. Ja eräskin "näyttelijä" oli sen verran huonokuuloinen, että yleisö kuuli hänen vuorosanansa ensin kuiskaajalta, joskus parikin kertaa, sitten vasta herralta itseltään. Yksi taisi olla vähän kännissä - tai ainakin vahvasti siltä vaikutti.
Yleisö tuntui ensin hieman vaivaantuneelta. Ihmiset katselivat toisiaan hämmentyneinä näytöksen edetessä hitaasti ja laahaavasti eteenpäin, kun lähes kaikki vuorosanat tulivat ensin kuiskaajalta ja sitten lavalla seisovilta ihmisiltä. Eläytymisestä ei voida puhua. Näyttelijät tai siis harrastelijanäyttelijät vai miten lie noita nyt voisi kutsua, eivät voineet eläytyä rooleihinsa, kun eivät tunteneet vuorosanojaan, saati sitten roolejaan. Katsoja ei myöskään voi tällaisessä tilanteessa eläytyä.
Ensimmäinen puoliaika oli melkein hieman tylsä. Toisella puoliajalla yleisö oli paremmin mukana: se jo avoimesti naureskeli lavalla kaiken aikaa tapahtuville mokauksille.
Plussaa kuitenkin siitä, että tänä vuonna näytös alkoi ajallaan, ei lähes kymmenen minuuttia etuajassa, kuten viime vuonna toinen näytös, jossa olimme, ja jossa oli myös lehdistö paikalla. Plussaa myös siitä, että opiskelijakortilla sai tänä vuonna tuntuvan alennuksen - aikaisemmin alennusta ei ole ollut. Lipun hintaan sisältyy myös kahvi ja pulla, ei paha sekään.
Joten ilta tuli vietettyä jokseenkin mielenkiintoisissa merkeissä. Vähän sateli vettäkin välillä. Kai voi sanoa, että kannattaahan tuo käydä katsomassa, niin tietää mistä puhun.
Olen seurannut teatteria, ja ajoittain tehnytkin, ihan ala-astelaisesta lähtien, ja melkein väittäisin, että nämä roolisuoritukset eivät paljon eroa lapsuuden aikaisista omistamme - paitsi että silloinkin meidän piti jo opetella vuorosanat päästäksemme edes mukaan näytelmään. Melkein rumasti sanottu, mutta sanon tämän ihan rakkauvella. Pliis, osatkaa ensi vuonna edes vuorosananne, opiskelijan maksamalla kuudella eurollakin voin kai sen verran pyytää.
(Utransaaren teatteriryhmän kesä 2006: Amerikan morsian. Käsikirjoitus Markku Hattula, sovitus ja ohjaus Kari Mattinen. Rooleissa Utran Asukasyhdistys ry. - ja sen kyllä huomaa.)
Ainoa kuolema, jonka kuolemme
"Ainoa kuolema, jonka kuolemme, tulee joka päivä, jos kieltäydymme elämästä."
-Zorbas
Käytiin eilen (20.1.2006) katsomassa Joensuun kaupunginteatterissa Zorbas-musikaali. Pidin kovasti. Zorbaksen elämänmyönteinen filosofia miellyttää, vaikka roolimalliksi pojanklopeille herra Zorbaksesta ei olisikaan; Zorbas on huikentelevainen, ja pettää jopa ystävänsä luottamuksen kaikessa huikentelevaisuudessaan - saaden ystävältään kuitenkin hyvin pian anteeksi, kun myöntää rehellisesti virheensä ja jaksaa epäonnistumisestaan huolimatta olla oma elämäniloinen itsensä.
Toisaalta se, että Zorbas usein vetoaa ymmärtämystä kaivatessaan siihen, että "minähän olen vain mies", ei miellyttä nykypäivän naista. Jos hän sanoisi "minähän olen vain ihminen", sulaisi jää ehkä helpommin. Ei voi välttyä ajatukselta, että miehet saavat anteeksi jotain sellaista, mitä naiset eivät saa - vain siitä syystä, että ovat miehiä. Tämä ajattelu ei sovi, ainakaan suomalaiseen nyky-yhteiskuntaan. Mutta musikaali perustuu Nikos Kazantzakisin Kerro minulle, Zorbas -teokseen vuodelta 1946. Ja toden totta, tässäkin tarinassa miehet saavat anteeksi sellaista, mitä naiset eivät saa. Ja vain ja ainoastaan siitä syystä, että ovat sattuneet syntymään pili jalkojensa välissä. Suomessa en koe tällaista ajattelua enää harrastettavan - vaikkakin mm. palkka joillakin aloilla sanotaan olevan parempi pilillisillä kuin pilittömillä - mutta kaikkialla maailmassa asiat eivät kuitenkaan ole näinkään hyvin.
Näyttelijäsuosituksista sen verran, että kaikki tekivät roolinsa niin hyvin - aivan nuorimpien näyttelijöiden hieman jäykkiä suorituksia lukuunottamatta - että tarinaan oli helppo eläytyä; mielenkiinto keskittyi Zorbakseen, Nikoon ja kreetalaisen kylän elämään, ei näyttelijäsuorituksiin. Laulut olivat mukaansa tempaavia, jotkut suorastaan kauniita. Erittäin kauniiksi oli saatu Nikon ja lesken rakastuminen. Leskellä on myös upea ääni.
"Minä uskon että elämää pitää ahmia… Jokainen minuutti on uusi. Joka sekunti on uusi sekunti.”
-Zorbas
Zorbas osaa nauttia elämän pienistä iloista. Zorbas maistaa viiniä ja nauttii siitä kuin ei olisi koskaan viiniä maistanut, tai kuin ei koskaan sitä enää tulisi maistamaan. Juuri näin sen kuuluu olla; pienistä asioista täytyy löytää ilo. Niin monen ihmisen olen kuullut miettivän, miksi täällä kurjuudessa eletään, miksi elämä on paljolti yhtä suurta kärsimystä, miksi usein pitää olla niin vaikeaa. Minä kysyn, miksei voi olla onnellinen siitä lasillisesta viiniä, miksei voi olla onnellinen pakkasaamusta, kun aurinko paistaa? Jotkut ihmettelevät elämää suurempaa innostustani moniin asioihin, pieniin tai suuriiin - äitini pitää piirrettä lapselllisena: "Vain lapset innostuvat tuolla tavalla joululahjojen avaamisesta." Ja voi kai se lapsellista ollakin, mutta lapsenmieli on jossain määrin mielestäni hyvä säilyttää. Niin aikuiseksi en koskaan halua tulla, etten saisi enää innostua pienistä asioista, elämän jokapäiväisistä iloista.
Zorbas Joensuun kaupunginteatterissa: http://kaupunginteatteri.jns.fi/ohjelmisto/zorbas.php
-Zorbas
Käytiin eilen (20.1.2006) katsomassa Joensuun kaupunginteatterissa Zorbas-musikaali. Pidin kovasti. Zorbaksen elämänmyönteinen filosofia miellyttää, vaikka roolimalliksi pojanklopeille herra Zorbaksesta ei olisikaan; Zorbas on huikentelevainen, ja pettää jopa ystävänsä luottamuksen kaikessa huikentelevaisuudessaan - saaden ystävältään kuitenkin hyvin pian anteeksi, kun myöntää rehellisesti virheensä ja jaksaa epäonnistumisestaan huolimatta olla oma elämäniloinen itsensä.
Toisaalta se, että Zorbas usein vetoaa ymmärtämystä kaivatessaan siihen, että "minähän olen vain mies", ei miellyttä nykypäivän naista. Jos hän sanoisi "minähän olen vain ihminen", sulaisi jää ehkä helpommin. Ei voi välttyä ajatukselta, että miehet saavat anteeksi jotain sellaista, mitä naiset eivät saa - vain siitä syystä, että ovat miehiä. Tämä ajattelu ei sovi, ainakaan suomalaiseen nyky-yhteiskuntaan. Mutta musikaali perustuu Nikos Kazantzakisin Kerro minulle, Zorbas -teokseen vuodelta 1946. Ja toden totta, tässäkin tarinassa miehet saavat anteeksi sellaista, mitä naiset eivät saa. Ja vain ja ainoastaan siitä syystä, että ovat sattuneet syntymään pili jalkojensa välissä. Suomessa en koe tällaista ajattelua enää harrastettavan - vaikkakin mm. palkka joillakin aloilla sanotaan olevan parempi pilillisillä kuin pilittömillä - mutta kaikkialla maailmassa asiat eivät kuitenkaan ole näinkään hyvin.
Näyttelijäsuosituksista sen verran, että kaikki tekivät roolinsa niin hyvin - aivan nuorimpien näyttelijöiden hieman jäykkiä suorituksia lukuunottamatta - että tarinaan oli helppo eläytyä; mielenkiinto keskittyi Zorbakseen, Nikoon ja kreetalaisen kylän elämään, ei näyttelijäsuorituksiin. Laulut olivat mukaansa tempaavia, jotkut suorastaan kauniita. Erittäin kauniiksi oli saatu Nikon ja lesken rakastuminen. Leskellä on myös upea ääni.
"Minä uskon että elämää pitää ahmia… Jokainen minuutti on uusi. Joka sekunti on uusi sekunti.”
-Zorbas
Zorbas osaa nauttia elämän pienistä iloista. Zorbas maistaa viiniä ja nauttii siitä kuin ei olisi koskaan viiniä maistanut, tai kuin ei koskaan sitä enää tulisi maistamaan. Juuri näin sen kuuluu olla; pienistä asioista täytyy löytää ilo. Niin monen ihmisen olen kuullut miettivän, miksi täällä kurjuudessa eletään, miksi elämä on paljolti yhtä suurta kärsimystä, miksi usein pitää olla niin vaikeaa. Minä kysyn, miksei voi olla onnellinen siitä lasillisesta viiniä, miksei voi olla onnellinen pakkasaamusta, kun aurinko paistaa? Jotkut ihmettelevät elämää suurempaa innostustani moniin asioihin, pieniin tai suuriiin - äitini pitää piirrettä lapselllisena: "Vain lapset innostuvat tuolla tavalla joululahjojen avaamisesta." Ja voi kai se lapsellista ollakin, mutta lapsenmieli on jossain määrin mielestäni hyvä säilyttää. Niin aikuiseksi en koskaan halua tulla, etten saisi enää innostua pienistä asioista, elämän jokapäiväisistä iloista.
Zorbas Joensuun kaupunginteatterissa: http://kaupunginteatteri.jns.fi/ohjelmisto/zorbas.php
Amalia ja aikamiespojat Tohmajärvellä
Eilisen kesäteatteripläjäyksen tarjosi Tohmäjärven kesäteatteri Eero Schroderiuksen tekstillä Amalia ja aikamiespojat. Ohjauksesta ja sovituksesta vastasi Jouko Tyyni edellisten vuosien tapaan.
Katsomo oli lähes täynnä puoli tuntia ennen näytöksen alkua, vaikka sää oli kylmä, sateinen ja erityisen tuulinen. Onneksi Tohmiksella on katettu näyttämö ja katsomo. Suurin osa katsomon paikoista oli varattu etukäteen, koska huhun mukaan edellisistä näytännöistä oli käännytetty kymmeniä autoja katsomon täytyttyä äärimmilleen. Tohmajärven kesäteatteri on siis saanut sille oikeutetusti kuuluvaa tunnettuutta ainakin muutaman edellisen kesän Mooses Viinasistaan - on ollut luojan mieliharmia (2006) ja penninvenytystä (2005). Mooses on tarjonnut katsojille taattua kesäteatterihuumoria :) Olemme viihtyneet. Varsinkin pääosan esittäjä on loistanut hauskassa roolissaan luonnollisella suorituksellaan.
Tämänvuotinen Amalia ja aikamiespojat lähti hitaasti liikkeelle. Hyvin hitaasti. Ja muu seurueemme oli täysin samaa mieltä. Istuimme etupenkissä meille varatuilla paikoilla, palelimme ja suoraan sanottuna hieman tylsistyimme. Kunnanäiti paasasi kovalla äänellä kunnan rahoista, tukiaisista, TE-keskuksista. Hohhoti hoijaa, tätä on kuultu kesäteattereissamme jo ihan kyllästymiseen asti.
Onneksi sitten jossain vaiheessa päästiin vauhtiin. Amalian aikamiespojat olivat hellyyttäviä, paikallislehden uusi toimittaja Auni taas valloitti luonnollisella esiintymisellään. Roolissa vuorottelee kaksi näyttelijää, joista tällä kertaa kehissä oli lyhythiuksinen brunette. Muista roolisuorituksista totean vain, että jotkut vetivät vähän paremmin ja toiset kehnommin, as usual.
Valitettavasti ensimmäisestä puoliajasta jäi kokonaisuudessaan kuitenkin hieman lattea kuva. Väliajalla kahvinkeitto takkusi joidenkin teknisten ongelmien takia (ei toki ole teatterin vika, luullakseni) ja kaksi naisten vessaa + yksi miesten vessa on turhan vähän täydelle näyttämölle, jonot vessoihin olivat jokseenkin väliajan mittaiset.
Toinen puoliaika, kuten usein on tapanakin, oli täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita kesäteatterihuumorilla höystettynä. Aika kului kuin siivillä ja yleisö viihtyi. Sairaanhoitajamiesten dialogi oli hauskaa.
Liput maksoivat 10 euroa. Se ei ollut liikaa tästä iltamasta. Tosin opiskelijoita ei huomioida alennetulla hinnalla, rintamamiestunnuksen omistavat veteraanit sitä vastoin pääsevät ilmaiseksi.
Kotimatkalla mietimme, mitä Tohmajärven teatteri tekee rahoilla, jotka esityksestä jäävät käteen. Koska tokihan varmasti jotain käteenkin jää, kun kuukauden päivät esiinnytään täydelle katsomolle 2-4 kertaa viikossa.
Ilmoittelukulut vievät varmasti ison osan, sen verran monta kertaa Karjalaisesta olen bongannut isohkon värillisen ilmoituksen Amaliasta. Puitteet sinänsä ovat kunnossa vuodesta toiseen uskoakseni melkoisen pienellä rahallisella panostuksella. Luullakseni myös äänentoisto on teatterin oma, kun sitä joka vuosi kuukausia tarvitaan, joten siihen ei vuokria makseta. Puvustukseen ei nähdäkseni uppoa paljonkaan kesäteattereissa, ainakaan tällaisissa näytelmissä, joissa pärjää mummon ja vaarin vanhoilla vetimillä mainiosti.
Netistä selviää, että Tohmajärven kesäteteatteri ainakin kouluttautuu kursseilla pari kertaa vuodessa ja käy seuraamassa harrastaja- ja ammattiteatteria oppimistarkoituksessa. Niin, näihin varmasti uppoaa rahaa, jos monikymmenpäinen seurua kouluttautuu kesäteatterin rahoilla. Ja ilmeisesti kouluttautuu? Jos rahaa jää, voisiko kesäteatteriin rakentaa vaikka yhden vessan lisää?
Mutta takaisin eiliseen. Paleli kovasti, aluksi kyllästytti, sitten innostuin - ja lopputulemana taas totean, että viihdyin. Tämä ei ehkä yltänyt ihan parin edellisen vuoden Mooseksen tasolle, mutta eihän sitä aina voi mennä nappiin. Kuitenkin, ihanaa Tohmajärven kesäteatteri, että jaksatte vuodesta toiseen!
Katsomo oli lähes täynnä puoli tuntia ennen näytöksen alkua, vaikka sää oli kylmä, sateinen ja erityisen tuulinen. Onneksi Tohmiksella on katettu näyttämö ja katsomo. Suurin osa katsomon paikoista oli varattu etukäteen, koska huhun mukaan edellisistä näytännöistä oli käännytetty kymmeniä autoja katsomon täytyttyä äärimmilleen. Tohmajärven kesäteatteri on siis saanut sille oikeutetusti kuuluvaa tunnettuutta ainakin muutaman edellisen kesän Mooses Viinasistaan - on ollut luojan mieliharmia (2006) ja penninvenytystä (2005). Mooses on tarjonnut katsojille taattua kesäteatterihuumoria :) Olemme viihtyneet. Varsinkin pääosan esittäjä on loistanut hauskassa roolissaan luonnollisella suorituksellaan.
Tämänvuotinen Amalia ja aikamiespojat lähti hitaasti liikkeelle. Hyvin hitaasti. Ja muu seurueemme oli täysin samaa mieltä. Istuimme etupenkissä meille varatuilla paikoilla, palelimme ja suoraan sanottuna hieman tylsistyimme. Kunnanäiti paasasi kovalla äänellä kunnan rahoista, tukiaisista, TE-keskuksista. Hohhoti hoijaa, tätä on kuultu kesäteattereissamme jo ihan kyllästymiseen asti.
Onneksi sitten jossain vaiheessa päästiin vauhtiin. Amalian aikamiespojat olivat hellyyttäviä, paikallislehden uusi toimittaja Auni taas valloitti luonnollisella esiintymisellään. Roolissa vuorottelee kaksi näyttelijää, joista tällä kertaa kehissä oli lyhythiuksinen brunette. Muista roolisuorituksista totean vain, että jotkut vetivät vähän paremmin ja toiset kehnommin, as usual.
Valitettavasti ensimmäisestä puoliajasta jäi kokonaisuudessaan kuitenkin hieman lattea kuva. Väliajalla kahvinkeitto takkusi joidenkin teknisten ongelmien takia (ei toki ole teatterin vika, luullakseni) ja kaksi naisten vessaa + yksi miesten vessa on turhan vähän täydelle näyttämölle, jonot vessoihin olivat jokseenkin väliajan mittaiset.
Toinen puoliaika, kuten usein on tapanakin, oli täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita kesäteatterihuumorilla höystettynä. Aika kului kuin siivillä ja yleisö viihtyi. Sairaanhoitajamiesten dialogi oli hauskaa.
Liput maksoivat 10 euroa. Se ei ollut liikaa tästä iltamasta. Tosin opiskelijoita ei huomioida alennetulla hinnalla, rintamamiestunnuksen omistavat veteraanit sitä vastoin pääsevät ilmaiseksi.
Kotimatkalla mietimme, mitä Tohmajärven teatteri tekee rahoilla, jotka esityksestä jäävät käteen. Koska tokihan varmasti jotain käteenkin jää, kun kuukauden päivät esiinnytään täydelle katsomolle 2-4 kertaa viikossa.
Ilmoittelukulut vievät varmasti ison osan, sen verran monta kertaa Karjalaisesta olen bongannut isohkon värillisen ilmoituksen Amaliasta. Puitteet sinänsä ovat kunnossa vuodesta toiseen uskoakseni melkoisen pienellä rahallisella panostuksella. Luullakseni myös äänentoisto on teatterin oma, kun sitä joka vuosi kuukausia tarvitaan, joten siihen ei vuokria makseta. Puvustukseen ei nähdäkseni uppoa paljonkaan kesäteattereissa, ainakaan tällaisissa näytelmissä, joissa pärjää mummon ja vaarin vanhoilla vetimillä mainiosti.
Netistä selviää, että Tohmajärven kesäteteatteri ainakin kouluttautuu kursseilla pari kertaa vuodessa ja käy seuraamassa harrastaja- ja ammattiteatteria oppimistarkoituksessa. Niin, näihin varmasti uppoaa rahaa, jos monikymmenpäinen seurua kouluttautuu kesäteatterin rahoilla. Ja ilmeisesti kouluttautuu? Jos rahaa jää, voisiko kesäteatteriin rakentaa vaikka yhden vessan lisää?
Mutta takaisin eiliseen. Paleli kovasti, aluksi kyllästytti, sitten innostuin - ja lopputulemana taas totean, että viihdyin. Tämä ei ehkä yltänyt ihan parin edellisen vuoden Mooseksen tasolle, mutta eihän sitä aina voi mennä nappiin. Kuitenkin, ihanaa Tohmajärven kesäteatteri, että jaksatte vuodesta toiseen!
Teatteri Imatran Kruununpuisto
Kävimme viime lauantaina 28.7. 07 helsinkiläisen ystäväpariskunnan kanssa Imatralla katsomassa Teatteri Imatran esittämän Kruununpuiston, joka perustuu Laila Hirvisaaren tekstiin.
Tulimme hieman myöhässä, joten juonessa kärryille pääseminen vei himpun verran aikaa. Lähdimme alun perinkin liian myöhään ajamaan Lappeenrannasta Imatralle ja sitten vielä kaikki parkit olivat tupaten täynnä. Parkkasimme nurtsille ja siirsimme menokkimme kauemmas parkkiin väliajalla. Kiva kuitenkin, että laskivat meidät mattimyöhäiset edes sisään, kun lipunmyyjäkin oli saapuessamme jo pakkaamassa tavaroitaan kasaan.
Harrastaja- ja harrastelijateattereita jälleen kesän ajan seuranneena oli ammattiteatteri kaivattua luksusta. Näyttelijäsuoritusten takia ei tarvinnut myötähävetä, muutaman "nolon" kohtauksen takia kylläkin hieman - mutta ehkä se olin vain minä. No joo, onhan se hassunhauskaa, kun Anu Hälvä-Sallinen aka Julia Sorokina pomppii pitkin hiekkakenttää sivuttaissuuntaisilla askelilla hassun musiikin soidessa... Tiedän, tiedän, taiteellinen tehokeino tässä näytelmässä, mutta silti.
Näytelmä eteni jouhevasti, oli mielenkiintoinen ja paikoitellen oikein hauskakin. Kaikki tekivät roolinsa ihan hyvin. Estradille välillä pöllähtävät lapsilaumat olivat piristävää seurattavaa. Varsinkin siinä vaiheessa, kun hevonen oli pätkäyttänyt kakkaa näyttämölle ja lasten tuli seistä aivan siinä vieressä. Yksi jos toinen piteli nenästään, muutamia vain nauratti - kuten yleisöäkin.
Väliaikatarjoilut olivat "oikean" teatterin tapaan hyvin kattavat niin ikään. Saatavilla oli oikeastaan kaikkea sitä, mitä kaupunginteatterien väliajoilla yleensäkin: leivosta, alkoholia, kahvia, suolaista jne. Viipurinrinkeli oli hieman kuivaa, mutta maistui, kun kostukkeena oli kuivaa omenasiideriä. Mukavaa vaihtelua kesäteattereiden ainaisiin makkaroihin ja mehuihin. Niin juu, olihan täälläkin tarjolla myös makkaraa, sen verran kesäteatterista kuitenkin oli kyse ;)
Toinen puoliaika ei hävinnyt ensimmäiselle puoliajalle. Mukava oli istua kauniina kesäpäivänä Valtionhotellin vieressä Vuoksen rannalla katsomassa näytöstä, jonka tapahtumat sijoittuivat Valtionhotellille ja Vuoksen rannalle. Siirryimme näytelmän myötä vain ajassa, yli sata vuotta taaksepäin, ja saimme seurata Imatran kansainvälistä seuraelämää ja työväen edesottamuksia.
Hinnassa näkyi, ettei kyseessä ollut tavan kesäteatteri; opiskelija maksoi lipusta 17 euroa, muut 18. Harvoin edes Itä-Suomen kaupunginteatterien esityksiin maksetaan tuota hintaa normaalinäytelmistä. Ja opiskelijoille on olemassa äkkilähtöjä yms., jolloin opiskelija maksaa vain puolet normaalihinnasta. Mutta olisi tuon rahan voinut toki turhempaankin käyttää :)
Suosittelen.
Lisää: http://www.teatteri-imatra.fi
Tulimme hieman myöhässä, joten juonessa kärryille pääseminen vei himpun verran aikaa. Lähdimme alun perinkin liian myöhään ajamaan Lappeenrannasta Imatralle ja sitten vielä kaikki parkit olivat tupaten täynnä. Parkkasimme nurtsille ja siirsimme menokkimme kauemmas parkkiin väliajalla. Kiva kuitenkin, että laskivat meidät mattimyöhäiset edes sisään, kun lipunmyyjäkin oli saapuessamme jo pakkaamassa tavaroitaan kasaan.
Harrastaja- ja harrastelijateattereita jälleen kesän ajan seuranneena oli ammattiteatteri kaivattua luksusta. Näyttelijäsuoritusten takia ei tarvinnut myötähävetä, muutaman "nolon" kohtauksen takia kylläkin hieman - mutta ehkä se olin vain minä. No joo, onhan se hassunhauskaa, kun Anu Hälvä-Sallinen aka Julia Sorokina pomppii pitkin hiekkakenttää sivuttaissuuntaisilla askelilla hassun musiikin soidessa... Tiedän, tiedän, taiteellinen tehokeino tässä näytelmässä, mutta silti.
Näytelmä eteni jouhevasti, oli mielenkiintoinen ja paikoitellen oikein hauskakin. Kaikki tekivät roolinsa ihan hyvin. Estradille välillä pöllähtävät lapsilaumat olivat piristävää seurattavaa. Varsinkin siinä vaiheessa, kun hevonen oli pätkäyttänyt kakkaa näyttämölle ja lasten tuli seistä aivan siinä vieressä. Yksi jos toinen piteli nenästään, muutamia vain nauratti - kuten yleisöäkin.
Väliaikatarjoilut olivat "oikean" teatterin tapaan hyvin kattavat niin ikään. Saatavilla oli oikeastaan kaikkea sitä, mitä kaupunginteatterien väliajoilla yleensäkin: leivosta, alkoholia, kahvia, suolaista jne. Viipurinrinkeli oli hieman kuivaa, mutta maistui, kun kostukkeena oli kuivaa omenasiideriä. Mukavaa vaihtelua kesäteattereiden ainaisiin makkaroihin ja mehuihin. Niin juu, olihan täälläkin tarjolla myös makkaraa, sen verran kesäteatterista kuitenkin oli kyse ;)
Toinen puoliaika ei hävinnyt ensimmäiselle puoliajalle. Mukava oli istua kauniina kesäpäivänä Valtionhotellin vieressä Vuoksen rannalla katsomassa näytöstä, jonka tapahtumat sijoittuivat Valtionhotellille ja Vuoksen rannalle. Siirryimme näytelmän myötä vain ajassa, yli sata vuotta taaksepäin, ja saimme seurata Imatran kansainvälistä seuraelämää ja työväen edesottamuksia.
Hinnassa näkyi, ettei kyseessä ollut tavan kesäteatteri; opiskelija maksoi lipusta 17 euroa, muut 18. Harvoin edes Itä-Suomen kaupunginteatterien esityksiin maksetaan tuota hintaa normaalinäytelmistä. Ja opiskelijoille on olemassa äkkilähtöjä yms., jolloin opiskelija maksaa vain puolet normaalihinnasta. Mutta olisi tuon rahan voinut toki turhempaankin käyttää :)
Suosittelen.
Lisää: http://www.teatteri-imatra.fi
Teatteri Kolme Welhoa: Impivaaran kehto Kerman kanavalla
Tämän kesän paras! (2007)
Onhan noita kesäteattereita tullut taas seurattua parin viime kuukauden aikana, niin harrastajavoimin tehtyjä kuin ammattilaistenkin tekemiä. Mutta eilen tuli nähtyä tämän kesän paras, ainakin tähän mennessä.
Impivaaran kehto on Teatteri Kolmen Welhon ensimmäisen kauden tuotos. Teatteri Kolme Welhoa on ammattikesäteatteri, joka koostuu nuorista tekijöistä. Ja sen kyllä huomaa - nimenomaan positiivisessa mielessä.
Näytelmän teksti on kekseliäs ja hurmaava. Idea on mainio: tarina kertoo Suomen kansallisromaanin synnystä, vaikka välillä historiankirjoitusta kyseenalaistetaan aika rankalla kädellä. Silti näytelmän aikana tulee kerrattua yhtä jos toista Kiven elämästä ja kansallisromaanistamme.
Nämä ihmiset tietävät mitä tekevät, ja tekevät sen hyvin. Jokainen rooli on hyvä, kukaan ei jää toisen varjoon. Tarina kulkee vauhdikkaasti. Näytelmän aikana otetaan kivasti kontaktia yleisöön, ja Kerman lava katsomoineen sekä piha-alueineen käytetään kekseliäästi hyödyksi.
Näytelmästä ja näyttelijöistä ei ole oikeastaan kuin positiivista sanottavaa: he laulavat, liikkuvat ja artikuloivat hyvin. He eläytyvät rooleihinsa ja pistävät itsensä täysillä peliin. Mahtavaa katsottavaa.
Piru onnistuu olemaan ällöttävä ja hellyttävä samalla kertaa. Sylkeä pirulta lentää kuin Turkan versiossa Seitsemästä veljeksestä konsanaan. Pirun sopan keiton aikana en tahtonut naurultani penkissä pysyä. Enkeli taas on kiltti, puhtoinen ja viaton - tiettyyn rajaan asti ;) Aleksis muuntuu seitsemän veljeksen hahmosta toiseen taitavasti lennosta. Marilyn on hehkeästi Marilyn, kunnes kyllästyy olemaan Marilyn. Ihkua!
Viimeksi käyttämästi adjektiivista voimme päätellä, että minulla rupeaa olemaan positiiviset adjektiivit vähissä, mutta hehkutan vielä vähän lisää.
Näytelmän tekstiin on kekseliäästi ja luontevasti istutettu tämänpäivän ilmiöitä televisiosta, netistä ja vähän muualtakin. "Onx pakko jos ei taho?" kajahtaa enkelin suusta ja Marilyn päivittelee, että trukkikuskistakin voi tulla supersuosittu rocktähti, kunhan vain oikeanlainen ohjelma keksitään.
Yleisö oli eilen melko iäkästä. Vähäisistä katsojista pari taisi poistuakin väliajalla. Iäkkäämmät tuttavamme kommentoivat, että olihan se välillä ihan ok, ainakin erilainen, vaihtelua. Ei siis tainnut iskeä ihan täysillä iäkkäimpään yleisön osaan, mikä on sinänsä jotenkin ymmärrettävääkin. Jos on lähtenyt katsomaan Aleksis Kiveä perinteisemmässä mielessä, on tämä todella erilaista. Jotkut vitseistä ja heitoista saattavat mennä tässä kohderyhmässä paikoitellen viuhuen ohi. (Hitunen yleistystä, sori.)
Ymmärtääkseni tänä vuonna yleisömäärät eivät ole vielä päätä huimanneet, vaikka puitteet, teksti ja tekijät ovat priimaluokkaa. Voihan toki olla, että väki ei vaan ole vielä löytänyt Kerman kanavalle pesiytynyttä uutta poppoota. Toivon todella, että saan näissä maisemissa ensi kesänäkin seurata yhtä mainiota teatteria!
Hinta on toki hieman kalliimpi ammattilaisilla kuin harrastelijoilla, mutta sillä saakin sitten viihdykettä koko rahan edestä.
Minuun osui ja upposi. SUOSITTELEN!
Tästä lisää: http://clinus.org/teatteri/
Onhan noita kesäteattereita tullut taas seurattua parin viime kuukauden aikana, niin harrastajavoimin tehtyjä kuin ammattilaistenkin tekemiä. Mutta eilen tuli nähtyä tämän kesän paras, ainakin tähän mennessä.
Impivaaran kehto on Teatteri Kolmen Welhon ensimmäisen kauden tuotos. Teatteri Kolme Welhoa on ammattikesäteatteri, joka koostuu nuorista tekijöistä. Ja sen kyllä huomaa - nimenomaan positiivisessa mielessä.
Näytelmän teksti on kekseliäs ja hurmaava. Idea on mainio: tarina kertoo Suomen kansallisromaanin synnystä, vaikka välillä historiankirjoitusta kyseenalaistetaan aika rankalla kädellä. Silti näytelmän aikana tulee kerrattua yhtä jos toista Kiven elämästä ja kansallisromaanistamme.
Nämä ihmiset tietävät mitä tekevät, ja tekevät sen hyvin. Jokainen rooli on hyvä, kukaan ei jää toisen varjoon. Tarina kulkee vauhdikkaasti. Näytelmän aikana otetaan kivasti kontaktia yleisöön, ja Kerman lava katsomoineen sekä piha-alueineen käytetään kekseliäästi hyödyksi.
Näytelmästä ja näyttelijöistä ei ole oikeastaan kuin positiivista sanottavaa: he laulavat, liikkuvat ja artikuloivat hyvin. He eläytyvät rooleihinsa ja pistävät itsensä täysillä peliin. Mahtavaa katsottavaa.
Piru onnistuu olemaan ällöttävä ja hellyttävä samalla kertaa. Sylkeä pirulta lentää kuin Turkan versiossa Seitsemästä veljeksestä konsanaan. Pirun sopan keiton aikana en tahtonut naurultani penkissä pysyä. Enkeli taas on kiltti, puhtoinen ja viaton - tiettyyn rajaan asti ;) Aleksis muuntuu seitsemän veljeksen hahmosta toiseen taitavasti lennosta. Marilyn on hehkeästi Marilyn, kunnes kyllästyy olemaan Marilyn. Ihkua!
Viimeksi käyttämästi adjektiivista voimme päätellä, että minulla rupeaa olemaan positiiviset adjektiivit vähissä, mutta hehkutan vielä vähän lisää.
Näytelmän tekstiin on kekseliäästi ja luontevasti istutettu tämänpäivän ilmiöitä televisiosta, netistä ja vähän muualtakin. "Onx pakko jos ei taho?" kajahtaa enkelin suusta ja Marilyn päivittelee, että trukkikuskistakin voi tulla supersuosittu rocktähti, kunhan vain oikeanlainen ohjelma keksitään.
Yleisö oli eilen melko iäkästä. Vähäisistä katsojista pari taisi poistuakin väliajalla. Iäkkäämmät tuttavamme kommentoivat, että olihan se välillä ihan ok, ainakin erilainen, vaihtelua. Ei siis tainnut iskeä ihan täysillä iäkkäimpään yleisön osaan, mikä on sinänsä jotenkin ymmärrettävääkin. Jos on lähtenyt katsomaan Aleksis Kiveä perinteisemmässä mielessä, on tämä todella erilaista. Jotkut vitseistä ja heitoista saattavat mennä tässä kohderyhmässä paikoitellen viuhuen ohi. (Hitunen yleistystä, sori.)
Ymmärtääkseni tänä vuonna yleisömäärät eivät ole vielä päätä huimanneet, vaikka puitteet, teksti ja tekijät ovat priimaluokkaa. Voihan toki olla, että väki ei vaan ole vielä löytänyt Kerman kanavalle pesiytynyttä uutta poppoota. Toivon todella, että saan näissä maisemissa ensi kesänäkin seurata yhtä mainiota teatteria!
Hinta on toki hieman kalliimpi ammattilaisilla kuin harrastelijoilla, mutta sillä saakin sitten viihdykettä koko rahan edestä.
Minuun osui ja upposi. SUOSITTELEN!
Tästä lisää: http://clinus.org/teatteri/
Outokummun teatteri Kaivoksen kainalossa
Yleisö itki ja nauroi. Esityksen jälkeen olin minäkin pitkän aikaa lähes sanaton.
Outokummun teatteri esitti tänä kesänä näytelmän Kaivoksen kainalossa. Se esitettiin, sanan mukaisesti, kaivoksen kainalossa, Outokummun vanhalla kaivoksella. Tila oli tunkkainen, mutta toimiva. Olimme toiseksi viimeisessä rivissä, silti näimme ja kuulimme täysin moitteettomasti.
Kyseessä oli varsinainen Tiitisten perheproduktio: käsikirjoitus Esko-Pekka Tiitinen, ohjaus Inkeri Tiitinen, musiikki Esko-Pekka Tiitinen ja Ilmari Tiitinen, rooleissa Anneli Mahlamäki, Tomi Laurikainen, Ilmari Tiitinen, Lasse Laitinen, Esko-Pekka Tiitinen ja Sanna Kärkkäinen.
Näytelmä oli kaikin puolin loistava! Mitään ei oikeastaan olisi voinut tehdä paremmin. Jokin aika sitten arvostelin Teatteri Kolmen Welhon Impivaaran kehdon kesän parhaaksi teatterikokemukseksi. Nyt en ole enää varma... tai pienen mietinnän jälkeen olen itse asiassa sitä mieltä, että Kaivoksen kainalossa on jopa hieman parempi. Vaikea toisaalta laittaa samalle viivalle kahta näin erilaista näytelmää. Molemmat on tehty taidolla ja tyylillä, mutta ehkä Kaivos antoi enemmän - enemmän ajateltavaa, pitemmäksikin aikaa.
Kaivoksen kainalossa -tarina on mielenkiintoinen ja ehyt. Se on tarina kaivoskaupungin ihmisistä, entisistä ja uusista, lähtevistä ja tulevista. Pääteemoiksi nousevat vanhanpojan (puuttuva) isäsuhde, lähteminen ja jääminen, rakkaus ja todellinen välittäminen. Kautta näytelmän on aistittavissa myös lohduton ajatus tulevaisuudessa mahdollisesti autioituvista "periferioista".
Näyttelijät laulavat, tanssivat ja näyttelevät hyvin. Näytelmän musiikki on kaunista. Tämä näytelmä ei prassaile lavasteilla - niitä ei juuri ole. Tunnelmat ja paikat luodaan lähinnä musiikilla, äänillä, valoilla, ja se toimii.
En ihmettele yhtään, että näytelmää esitettiin koko kesä täysille näyttämöille.
Myös Karjalainen kirjoitti näytelmästä ylistävän arvion:
http://www.karjalainen.fi/Karjalainen/Kulttuuri/outokumpulaisten_t%C3%A4ysosuma_3498349.html
Outokummun teatteri esitti tänä kesänä näytelmän Kaivoksen kainalossa. Se esitettiin, sanan mukaisesti, kaivoksen kainalossa, Outokummun vanhalla kaivoksella. Tila oli tunkkainen, mutta toimiva. Olimme toiseksi viimeisessä rivissä, silti näimme ja kuulimme täysin moitteettomasti.
Kyseessä oli varsinainen Tiitisten perheproduktio: käsikirjoitus Esko-Pekka Tiitinen, ohjaus Inkeri Tiitinen, musiikki Esko-Pekka Tiitinen ja Ilmari Tiitinen, rooleissa Anneli Mahlamäki, Tomi Laurikainen, Ilmari Tiitinen, Lasse Laitinen, Esko-Pekka Tiitinen ja Sanna Kärkkäinen.
Näytelmä oli kaikin puolin loistava! Mitään ei oikeastaan olisi voinut tehdä paremmin. Jokin aika sitten arvostelin Teatteri Kolmen Welhon Impivaaran kehdon kesän parhaaksi teatterikokemukseksi. Nyt en ole enää varma... tai pienen mietinnän jälkeen olen itse asiassa sitä mieltä, että Kaivoksen kainalossa on jopa hieman parempi. Vaikea toisaalta laittaa samalle viivalle kahta näin erilaista näytelmää. Molemmat on tehty taidolla ja tyylillä, mutta ehkä Kaivos antoi enemmän - enemmän ajateltavaa, pitemmäksikin aikaa.
Kaivoksen kainalossa -tarina on mielenkiintoinen ja ehyt. Se on tarina kaivoskaupungin ihmisistä, entisistä ja uusista, lähtevistä ja tulevista. Pääteemoiksi nousevat vanhanpojan (puuttuva) isäsuhde, lähteminen ja jääminen, rakkaus ja todellinen välittäminen. Kautta näytelmän on aistittavissa myös lohduton ajatus tulevaisuudessa mahdollisesti autioituvista "periferioista".
Näyttelijät laulavat, tanssivat ja näyttelevät hyvin. Näytelmän musiikki on kaunista. Tämä näytelmä ei prassaile lavasteilla - niitä ei juuri ole. Tunnelmat ja paikat luodaan lähinnä musiikilla, äänillä, valoilla, ja se toimii.
En ihmettele yhtään, että näytelmää esitettiin koko kesä täysille näyttämöille.
Myös Karjalainen kirjoitti näytelmästä ylistävän arvion:
http://www.karjalainen.fi/Karjalainen/Kulttuuri/outokumpulaisten_t%C3%A4ysosuma_3498349.html
Kesäteatteria kaksi yhden hinnalla: Tulitikut lainassa Piiroisen pässillä Ristin kesäteatterissa
Jälleen on kesä jo puolessa. Ja minkälainen kesä! Eilenkin tuli vettä niskaan parin saavillisen verran kesken Ristin kesäteatterin tämänvuotisen näytelmän "Tulitikut lainassa Piiroisen pässillä".
On mielenkiintoinen idea pistää päällekkäin kaksi näytelmää. Ristin kesäteatteri otti käsittelyynsä kaksi Liperiin sijoittuvaa tekstiä: Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa ja Tiituksen Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin. Tulitikut olen nähnyt aikaisemmin, Piiroisen pässiä en. Uskon, että näytelmästä olisi saanut enemmän irti, jos olisi tuntenut molemmat tekstit.
En sano, etteikö näytelmästä saanut näinkin irti. Irtosi muun muassa muutamat hersyvät naurut, parit takuulla tahattomatkin.
Näytelmässä oli mukana laulua, mutta kukaan näyttelijöistä ei oikein osannut laulaa. Näytelmän alkupuolella oli joku haikea balladi tms., jonka hieman vanhempi herrasmies veti sillä taidolla, jota kesäteatterissa mielestäni vähintään voidaan vaatia, jos yhtään ajatellaan kuulijoiden korvia. Mutta loput... Muutama todella huonosti vedetty biisi olisi mennyt hauskana tehokeinona tai ihan muutenkin, mutta nyt on myönnettävä, että näytelmän loppupuolella jo toivoin, ettei kovin paljon enempää biisejä esitettäisi. Yleensä kuitenkin nautin suuresti, kun näytelmässä on musiikkia ja laulua.
Näyttelijöistä voi todeta samaa kuin kesäteattereissa yleensäkin. Osa oli ihan hyviä, osa siedettäviä, osa lähes sietämättömiä suorituksia. Tässä näytelmässä hämäsi hieman se, että erittäin persoonallisen näköisiä ja/tai äänisiä ihmisiä esiintyi useammassa roolissa (en siis tarkoita sitä, kun näyttelijät näytelmässä esiintyivät toisinaan, vaan ihan kokonaan tuplarooleja). Kyllä kesäteatterissakin tuplaroolin vetäjien täytyisi jollain konstilla pystyä eläytymään eri rooleihin eria tavalla, pelkkä peruukin tai hatun vaihto ei tahdo riittää.
Kaksi tekstiä päällekkäin, paljon tuplarooleja, paljon näytelmään kuuluvia "naamioitumisia" toiseksi näytelmän hahmoksi ja paljon eri perheitä sekä rooleja teksteissä teki näytelmän hieman sekavaksi. Kärryillä kyllä pysyi, mutta yleiskuvaksi jäi jonkin asteinen sekaisuus.
Hepat näytelmässä olivat varsin koomisia. Ryyppäävä heppa eritoten :) Erityisen hauskoina haluan mainita myös kohtaukset, joissa "rikolliset" tuotiin tuomarin eteen. Varsinkin tuomari jäi mieleen! Myös saunakohtaus poliisin pitsialushousuineen ja pamputuksineen sai yleisön hekottelemaan - taattua kesäteatterihuumoria, kuten oli monessa muussakin kohdassa tätä näytelmää.
Opiskelijoiden huomioiminen halvemmalla hinnalla oli kiva.
Kokemus oli kokonaisuudessaan viihdyttävä. Ihanaa, että ihmiset jaksavat tehdä kesäteatteria! Kokemukseen valitettavan klommon teki harmillinen kaatosade, joka putosi taivaalta toisen puoliajan alussa - jäätelöä oli vähän kurja natustella sateen kanssa kilpaa. No, ei nyt sentään myrskyksi yltynyt, kuten Valkealassa toissapäivänä.
Paljon näkyi samoja naamoja näyttämöllä kuin edellisinäkin vuosina. Tietää sitten suunnilleen, mitä odottaa ensi vuonna, mahdollisesti.
Lisää teatterista: http://www.ristinkesateatteri.fi/
On mielenkiintoinen idea pistää päällekkäin kaksi näytelmää. Ristin kesäteatteri otti käsittelyynsä kaksi Liperiin sijoittuvaa tekstiä: Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa ja Tiituksen Rakkaus on nopeampi Piiroisen pässiäkin. Tulitikut olen nähnyt aikaisemmin, Piiroisen pässiä en. Uskon, että näytelmästä olisi saanut enemmän irti, jos olisi tuntenut molemmat tekstit.
En sano, etteikö näytelmästä saanut näinkin irti. Irtosi muun muassa muutamat hersyvät naurut, parit takuulla tahattomatkin.
Näytelmässä oli mukana laulua, mutta kukaan näyttelijöistä ei oikein osannut laulaa. Näytelmän alkupuolella oli joku haikea balladi tms., jonka hieman vanhempi herrasmies veti sillä taidolla, jota kesäteatterissa mielestäni vähintään voidaan vaatia, jos yhtään ajatellaan kuulijoiden korvia. Mutta loput... Muutama todella huonosti vedetty biisi olisi mennyt hauskana tehokeinona tai ihan muutenkin, mutta nyt on myönnettävä, että näytelmän loppupuolella jo toivoin, ettei kovin paljon enempää biisejä esitettäisi. Yleensä kuitenkin nautin suuresti, kun näytelmässä on musiikkia ja laulua.
Näyttelijöistä voi todeta samaa kuin kesäteattereissa yleensäkin. Osa oli ihan hyviä, osa siedettäviä, osa lähes sietämättömiä suorituksia. Tässä näytelmässä hämäsi hieman se, että erittäin persoonallisen näköisiä ja/tai äänisiä ihmisiä esiintyi useammassa roolissa (en siis tarkoita sitä, kun näyttelijät näytelmässä esiintyivät toisinaan, vaan ihan kokonaan tuplarooleja). Kyllä kesäteatterissakin tuplaroolin vetäjien täytyisi jollain konstilla pystyä eläytymään eri rooleihin eria tavalla, pelkkä peruukin tai hatun vaihto ei tahdo riittää.
Kaksi tekstiä päällekkäin, paljon tuplarooleja, paljon näytelmään kuuluvia "naamioitumisia" toiseksi näytelmän hahmoksi ja paljon eri perheitä sekä rooleja teksteissä teki näytelmän hieman sekavaksi. Kärryillä kyllä pysyi, mutta yleiskuvaksi jäi jonkin asteinen sekaisuus.
Hepat näytelmässä olivat varsin koomisia. Ryyppäävä heppa eritoten :) Erityisen hauskoina haluan mainita myös kohtaukset, joissa "rikolliset" tuotiin tuomarin eteen. Varsinkin tuomari jäi mieleen! Myös saunakohtaus poliisin pitsialushousuineen ja pamputuksineen sai yleisön hekottelemaan - taattua kesäteatterihuumoria, kuten oli monessa muussakin kohdassa tätä näytelmää.
Opiskelijoiden huomioiminen halvemmalla hinnalla oli kiva.
Kokemus oli kokonaisuudessaan viihdyttävä. Ihanaa, että ihmiset jaksavat tehdä kesäteatteria! Kokemukseen valitettavan klommon teki harmillinen kaatosade, joka putosi taivaalta toisen puoliajan alussa - jäätelöä oli vähän kurja natustella sateen kanssa kilpaa. No, ei nyt sentään myrskyksi yltynyt, kuten Valkealassa toissapäivänä.
Paljon näkyi samoja naamoja näyttämöllä kuin edellisinäkin vuosina. Tietää sitten suunnilleen, mitä odottaa ensi vuonna, mahdollisesti.
Lisää teatterista: http://www.ristinkesateatteri.fi/
Markku Pölösen Kuningasjätkä Kontiolahden Kanavateatterissa
Kontiolahden Kanavateatteri tarttui tänä kesänä Markku Pölösen tekstiin Kuningasjätkä. Kävimme katsomassa kyseisen pätkän aurinkoisena torstai-iltana 12.7. Moni muukin oli keksinyt saman iltaohjelman: En ole vielä kertaakaan nähnyt kanavatetatteria niin täynnä. Tullessamme varsin ajoissa paikalle (varmaankin 20 vaille), oli katsomossa jo yli 300 katsojaa. Ja meidän jälkeemme tuli takuulla vielä melkein se sata, joten voinee hyvällä omallatunnolla sanoa katsomon olleen lähes täysi.
Näytelmää tituleerattiin laulunäytelmänä, ja mikäpäs siinä - haitarimusiikin tahtiin lauleskelivat useamman viisun. Laulutaitoa oli osalle esiintyjistä suotu hieman enemmän, joillekin hitusen vähemmän. Mutta taso oli kuitenkin sellainen, ettei hyväntahtoisen kesäteatterivieraan naama kovin montaa kertaa irveen vääntynyt. Kotimatkalla tunnussävelmää hyräiltiin tyytyväisin mielin.
Itse näytelmän teksti oli ihan kiva ja juoni ennalta arvattava - niinhän se usein on, joskus osaavat toki yllättääkin. Näyttelijäsuorituksia oli laidasta laitaan, myötähäpeää tarvitsi tuntea tuskin nimeksikään.
Antero Kottarainen, orpo moottoriturpa, aka Juha Suihko pisti itsensä täysillä peliin, kuten Juha Suihko aina. Tämän esiintyjän laulua oli suuri ilo kuunnella. Huumoripläjäykset, jotka usein osuivat Suihkon esitettäväksi, värittivät mukavasti koko näytelmää.
Viihdyimme kyllä. Puitteet kanavateatterissa ovat hyvät. Liikkuva katsomo mahdollistaa monen miljöön käytön. Kanava on kaunis ja muun muassa tässä näytelmässä erittäin osuva lavaste. Sää meillä oli mitä parhain, väliajalla ostettu karkkipussi hyvä ja edullinen. Näytelmään en ehtinyt kyllästyä oikeastaan missään vaiheessa, se rullasi ihan mukavasti eteenpäin. Tämä ei luultavasti ole kesän paras kesäteatterikokemukseni, mutta se on varmaa, ettei ainakaan huonoin.
Yhtenä miinuksena mainittakoon, että piskelijoille ei alennusta suoda tässä teatterissa :( Alennusta saa, jos onnistuu näyttämään alle 13-vuotiaalta; meidän seuruelaisilta se ei onnistunut.
Mutta lopuksi jälleen kerran haluan mainita, että on niin älyttömän hienoa, että immeiset jaksavat puurtaa kesäteatteria meidän iloksemme!
Lisätietoja: http://www.kontiolahdenkanavateatteri.fi/
Näytelmää tituleerattiin laulunäytelmänä, ja mikäpäs siinä - haitarimusiikin tahtiin lauleskelivat useamman viisun. Laulutaitoa oli osalle esiintyjistä suotu hieman enemmän, joillekin hitusen vähemmän. Mutta taso oli kuitenkin sellainen, ettei hyväntahtoisen kesäteatterivieraan naama kovin montaa kertaa irveen vääntynyt. Kotimatkalla tunnussävelmää hyräiltiin tyytyväisin mielin.
Itse näytelmän teksti oli ihan kiva ja juoni ennalta arvattava - niinhän se usein on, joskus osaavat toki yllättääkin. Näyttelijäsuorituksia oli laidasta laitaan, myötähäpeää tarvitsi tuntea tuskin nimeksikään.
Antero Kottarainen, orpo moottoriturpa, aka Juha Suihko pisti itsensä täysillä peliin, kuten Juha Suihko aina. Tämän esiintyjän laulua oli suuri ilo kuunnella. Huumoripläjäykset, jotka usein osuivat Suihkon esitettäväksi, värittivät mukavasti koko näytelmää.
Viihdyimme kyllä. Puitteet kanavateatterissa ovat hyvät. Liikkuva katsomo mahdollistaa monen miljöön käytön. Kanava on kaunis ja muun muassa tässä näytelmässä erittäin osuva lavaste. Sää meillä oli mitä parhain, väliajalla ostettu karkkipussi hyvä ja edullinen. Näytelmään en ehtinyt kyllästyä oikeastaan missään vaiheessa, se rullasi ihan mukavasti eteenpäin. Tämä ei luultavasti ole kesän paras kesäteatterikokemukseni, mutta se on varmaa, ettei ainakaan huonoin.
Yhtenä miinuksena mainittakoon, että piskelijoille ei alennusta suoda tässä teatterissa :( Alennusta saa, jos onnistuu näyttämään alle 13-vuotiaalta; meidän seuruelaisilta se ei onnistunut.
Mutta lopuksi jälleen kerran haluan mainita, että on niin älyttömän hienoa, että immeiset jaksavat puurtaa kesäteatteria meidän iloksemme!
Lisätietoja: http://www.kontiolahdenkanavateatteri.fi/
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)